Terveydeksi!

Olen syksystä asti kipuillut huonon hemoglobiinin kanssa, vaikka veriarvot muuten alkaa nyt olla jo ihan normaalit. Syynä on tietysti hoidot ja leikkaukset, eipä tuo nyt ihme ole. Mutta kun olen muutenkin niin väsynyt, niin huono hemoglobini ei ainakaan auta asiaa. Siispä olen nyt ottanut ryhtiliikkeen ja alkanut terveysintoilijaksi  tai jotain sinnepäin, josko terveellisrmmät elämäntavat auttaisivat tähän vaivaan.

Mieheni osti minulle joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen, joka mittaa päivän mittaan otetut askeleet ja tarkkailee myös unenlaatua. Tiedot voi sitten synkronoida tähän pädille tai puhelimeen, missä niitä voi tarkastella pitkältäkin ajalta. Niinpä otin tavoitteeksi, että joka päivä täytyy tulla 10000 askelta ja yllättäen se onkin onnistunut kohtuullisen helposti. Ihan muutama päivä on kuukauden aikana jäänyt alle tavoitteen. Olen käynyt salilla ja lenkkeillyt, ei mitään sen ihmeempää. Sen verran kilpailuhenkinen olen, että ihan oikeasti yritän huolehtia, että liikuntatavoite jokaiselle päivälle täyttyy.

Liikunnan lisäksi olen yrittänyt myös tarkistella vähän ruokailutottumuksiani. Myönnän, että olen lohtusyöppö. Kun elämä potkii päähän, syön suklaata tai muita herkkuja. Terveellistähän se ei missään tapauksessa ole, mutta siihen olen ajautunut. Nyt yritän sitten pyristellä huonoista tavoistani eroon. Päivä alkaa kaurapuurolla, johon sekoitan pakasteesta tyrnimarjoja ja mustikoita. Kannullinen teetä ja kurkkuvoileipä siihen lisäksi, niin pärjään aamupäivän oikein hyvin.  Päivän mittaan yritän välttää liikaa leivän syömistä ja pysyä herkuista erossa ja huolehtia, että kasviksia on jokaisella aterialla lautasella.

Ruoka-aineallergiat rajoittavat hedelmien syömistäni tai niin ainakin luulin. Appelsiinisivunkin syöminen aiheuttaa rakot suuhun, mutta yllätys yllätys, huomasin ilokseni, että itsepuristettu appelsiinimehu ei aiheuta minulle mitään oireita. Niinpä marssin Giganttiin ja ostin itselleni sähkökäyttöisen sitruspusertimen ja se onkin ollut nyt tehokkaassa käytössä. Herkuttelen itsepuristetulla appelsiini-, greippi- tai veriappelsiinimehulla ihan päivittäin. 

Huomenna on taas hoitopäivä ja labroissa pitäisi näkyä uudet tuulet - toivottavasti! Olo ainakin tuntuu nyt jo vähän reippaammalta. :)

Mietittävää

Olen ollut taas pari päivää isän ja äidin ilona tai riesana, miten sen nyt ottaa. Mukavaa vaihtelua minun sairauslomapäiviin. Ehdittiin leipoa karjalanpiirakoita, shoppailla, lenkkeillä, siivota ja stailata edesmenneen tätini asunto myyntikuntoon ja jutella taas paljon kaikenlaista.

Isä ja äiti ovat päättäneet, että siirtävät talonsa ja mökkinsä lahjoituksena meille kolmelle lapselle. Jättävät hallintaoikeuden toki itselleen. Ymmärrän kyllä, että haluavat tehdä perinnönjaon tällä tavalla jo nyt, mutta toisaalta en kuitenkaan mitenkään haluaisi vielä edes ajatella aikaa ilman heitä. Ja siitähän tässä on kysymys. Pakko vaan totutella ajatukseen, että rakkaita ihmisiä ei voi loputtomiin pitää tässä lähellä, niin kipeältä kuin se ajatus tuntuukin. Silkkihansikkain on elämä minua kohdellutkin siltä osin, kun en ole joutunut luopumaan läheisistäni pitkään aikaan. Tädin kuolema syksyllä oli siinäkin suhteessa pysäyttävä.

Ei elämää voi kuitenkaan elää niin, että miettii, mitä ikävää tänään voisi sattua itselle tai läheisille tai ensi viikolla tai vuoden päästä. Elän täysillä tässä ja nyt huomioiden läheisiäni niin hyvin kuin tässä tilanteessa pystyn. Mitä tapahtuu, se tapahtuu. Turha surra sitä, mistä ei tiedä. Nämä ovat minun elämiseni mottoja ja niistä yritän pitää kiinni.

Viikonloppu kuluu täällä mökillä takkatulen ääressä ukkokullan kanssa. Siinä on hyvä nollata ajatukset ja kelata ihan nollilla vaan. :)

Puolikas vai kokonainen?

Ensinnäkin täytyy itsekin oikein huokaista. Tämä on nimittäin minun sadas postaus tähän blogiin. Sata kertaa olen siis istunut alas ja purkanut tuntojani teille lukijoille, joita on myöskin ilahduttavan paljon kertynyt. Toivottavasti en ole valituksillani saanut ketään samaa polkua kulkevaa ahdistumaan syöpäjutuillani. Ihan oikeasti syövästä huolimatta minun asiani ovat juuri tällä hetkellä oikein hyvin! Tärkein viestini tämän blogin välityksellä onkin, että syövän kanssakin voi elää ihan hyvää ja aktiivista elämää.

Aktiivinen olen kyllä todellakin ollut viime päivinä. Keskiviikkona Herceptin sairaalalla, torstaina Turkuun tyttären luo. Shoppailua ja loistavaa pastaa Trattoria Romanassa!  Perjantaina tyttären vatsantähystys Raisiossa ja sieltä takaisin kotiin Keski-Suomeen kuskaamaan toista tytärtä tallille ja takaisin. Lauantaina teatterissa molempien tyttärien kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Lauantain toivottuja. Eilen salilla treenaamassa ja illalla tytär junalle ja takaisin Turkuun ja mies mökiltä junalla kotiin. Laatuaikaa siis naisten kesken viikonloppuna! 

Mutta palatakseni otsikkoon, kävin tänään sairaalan sosiaalityöntekijän luona hakemassa neuvoja tälle keväälle. Tällä hetkellä jaksan ihan hyvin arkiset askareet ja pienet reissutkin, kun ei tarvitse murehtia työasioita. Väsymys iskee aina jossain kohtaa, mutta nyt se ei haittaa, kun päiväunet voi ottaa silloin kun siltä tuntuu. Ahdistaa vaan ajatus täysipäiväisestä paluusta töihin. Selvittelen mahdollisuutta palata töihin osa-aikaisena hiihtoloman jälkeen. Pitäisi onnistua, jos vaan rehtori sen hyväksyy ja sijainen pystyy jatkamaan.

Tähän asti olen aina ollut sitä mieltä, että työ on minulle parasta lääkettä. Työ on se, joka pitää ajatukseni muualla ja minut pirteänä ja virkeänä. Syksyllä jouduin kuitenkin toteamaan, että ei se enää ole niin. Surkuhupaisaa oli todeta, että odotin leikkausta, että pääsisin huilaamaan töistä sairauslomalle. Se oli minulle selvä merkki, että jotain täytyy nyt tehdä toisin. Tämä sairaus elää omaa elämäänsä, siihen en voi vaikuttaa, mutta töihin voin. Missään ei ole määrätty, että minun täytyy uuvuttaa itseni vielä työlläkin. Työ ei ole eikä saa olla minun elämäni ykkösjuttu. Aikaa ja voimia täytyy jäädä siihen, että teen minulle mieluisia asioita, minulle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten kanssa. Miten osa-aikatyö vaikuttaa perheen talouteen, sitä en nyt mieti. Kyllä talousasiat järjestyy tavalla tai toisella - luulisin...

Nyt jaksan taas leipoa ja hemmotella perhettä esimerkiksi tuoreilla sämpylöillä. Uusi resepti tuli kokeiltua ja hyvää oli!

Parempaa uutta vuotta 2015!!!

Joulun pyhät on ohi ja uusi vuosi alkanut. Loma kului enimmäkseen mökillä, missä tytötkin viihtyivät meidän kanssa melkein viikon. Yhtään päivää ei kyllä oltu pelkästään omalla porukalla, sukulaisia kävi meillä ja mekin pyörähtelimme tervehdyskäynneillä. Uudeksi vuodeksi nuoriso halusi kuitenkin omien kavereittensa seuraan ja meillekin tuli mökille omat kaverit Helsingistä. Uusi vuosi otettiin vastaan loistavien ruokien merkeissä, mistä huolehtivat kulinaristiystävämme. Nyt on meilläkin yksi aukko taas paikattu sivistyksestä ja olemme syöneet hummeria, hyvää oli!!!

En tehnyt uuden vuoden lupauksia tänä vuonna. Sen sijaan heitin tuonne yläkertaan uuden vuoden toiveen, ihan vaan pienen sellaisen. Olisiko mitenkään mahdollista, että saisin yhden terveen vuoden ilman leikkauksia tai sytostaatteja? Kulunut vuosi on sillä saralla ollut vähän hurja näin jälkikäteen mietittynä. Kaksi rintaleikkausta ja yhdet sytostaatit, melkoisen monta sairaala- ja lääkärireissua, labroista puhumattakaan. Jos olisin tiennyt kaiken viime vuonna, en tiedä, miten olisin jaksanut. Onneksi en tiennyt. Olen mennyt vain päivä ja viikko kerrallaan, ottanut vastaan sen, mitä on annettu tai pakotettu ottamaan vastaan. Mitäpä muutakaan olisin voinut. Miten olen jaksanut, sitä edelleenkin ihmettelen. Jotenkin olen vaan turtunut tähän kaikkeen, tuntuu ettei mikään riitä, aina jotain ikävää tupsahtaa jostain nurkan takaa, kun vähänkin kuvittelen, että kaikki olisi hyvin. No, nyt en edes kuvittele, ihan pikkuisen vaan toivon...

Oikein hyvää, tervettä ja onnellista uutta vuotta 2015 muillekin!!