Isä ja äiti ovat päättäneet, että siirtävät talonsa ja mökkinsä lahjoituksena meille kolmelle lapselle. Jättävät hallintaoikeuden toki itselleen. Ymmärrän kyllä, että haluavat tehdä perinnönjaon tällä tavalla jo nyt, mutta toisaalta en kuitenkaan mitenkään haluaisi vielä edes ajatella aikaa ilman heitä. Ja siitähän tässä on kysymys. Pakko vaan totutella ajatukseen, että rakkaita ihmisiä ei voi loputtomiin pitää tässä lähellä, niin kipeältä kuin se ajatus tuntuukin. Silkkihansikkain on elämä minua kohdellutkin siltä osin, kun en ole joutunut luopumaan läheisistäni pitkään aikaan. Tädin kuolema syksyllä oli siinäkin suhteessa pysäyttävä.
Ei elämää voi kuitenkaan elää niin, että miettii, mitä ikävää tänään voisi sattua itselle tai läheisille tai ensi viikolla tai vuoden päästä. Elän täysillä tässä ja nyt huomioiden läheisiäni niin hyvin kuin tässä tilanteessa pystyn. Mitä tapahtuu, se tapahtuu. Turha surra sitä, mistä ei tiedä. Nämä ovat minun elämiseni mottoja ja niistä yritän pitää kiinni.
Viikonloppu kuluu täällä mökillä takkatulen ääressä ukkokullan kanssa. Siinä on hyvä nollata ajatukset ja kelata ihan nollilla vaan. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti