sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Tästä se joulu alkaa!

Tämän vuoden työurakka on takana ja ansaittu parin viikon joululoma edessä. Pakko myöntää, että viime viikko oli sarjassamme todella raskaat viikot. Ensin tyttären sairaalareissu ja siihen liittyvä huoli. Sitten pikapikaa auton osto ja neuvottelut vakuutusyhtiön kanssa vanhan auton lunastushinnasta. Romuauton tyhjäys, uuden auton haku Pohjanmaalta, niin ja tietysti viimeinen kouluviikko loman tarpeessa olevien vilkkaiden oppilaitten kanssa ja viimeiset joululahjaostokset. Siinä olikin ihan tarpeeksi taas ja vähän liikaakin. Eilen olinkin sitten  niin väsynyt, että nukahdin jo iltapäivällä aivan umpiuneen ja herätessäni luulin, että on aamu....

Mutta tänään olikin päivä uusi. Aloitimme mukavissa merkeissä brunssilla koko perheen voimin. Siitä jatkoimme pakkaushommiin kotiin ja kun ihanainen uusi tonttuautoni oli täyteen pakattu, ajelimme toipilastyttäreni kanssa tänne mökille. Nyt tytär nukkuu levollista unta, särkylääkkeiden avulla ja minä istun takan edessä ja todellakin rentoudun. Kaikki ikävä jäi taakse ja ihana joulunaika on edessä. Olkoonkin, ettei täälläkään ole lumesta tietoa. Kyllä ne on aivan muut asiat, jotka joulun tekevät, nimittäin läheiset, rakkaat ihmiset! Nyt jos koskaan sitä arvostaa aivan erityisesti! Tiistaina olemme taas koko perhe kasassa ja siitä se meidän joulunvietto alkaa! :)


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joulusatu

Olipa kerran nelihenkinen perhe, joka jo varhain syksyllä keksi, että tänä vuonna vietetään oikein perhepikkujouluja läheisessä kylpylässä urheillen. Illan kohokohdaksi oli varattu liput Jari Sillanpään keikalle. Yllättäen samalle viikonlopulle osui toisen tyttären tanssiesitys ja treenit, joten muu perhe lähti edeltä kylpylään ja toinen tytär jäi vielä kotiin toisen auton kanssa tarkoituksenaan ajella treenien jälkeen muun perheen perässä pikkujoulun viettoon.

Muu perhe majoittui kaikessa rauhassa kylpylän ylelliseen huoneistoon ja ehti jo ottaa kierroksen frisbee-golfia ja tilata pizzat, kun isän puhelin soi. Ja siihen loppui onnellisesti alkanut pikkujoulun vietto. Puhelu kertoi, että kotiin jäänyt tytär oli joutunut auto-onnettomuuteen ja viety sairaalaan.

Hetkeksi pysähtyi koko perheen elämä. Miljoonat ajatukset risteilivät mielessä. Mitä nyt? Mitä ihan oikeasti on tapahtunut? Missä kunnossa tytär on? Muutama minuutti ja perhe istui autossa kädet ristissä matkalla sairaalaan. Huoli sisällä kasvoi sanoinkuvailemattoman suureksi. Kukaan ei voinut toistaan lohduttaa, kukaan ei tiennyt, mitä oli vastassa, kun he astuivat sairaalan päivystykseen. Äiti itki, isä käveli edestakaisin ja sisko yritti rauhoitella. Pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen heidät päästettiin loukkaantuneen luo. Perhettä kohtasi murheellinen näky: tytär makasi letkuissa tajuttomana ja kouristellen. Kukaan ei osannut heille sanoa, miksi hän ei herää. Kukaan ei osannut ihan tarkasti sanoa, mitä oikein oli tapahtunut. Tytär kiidätettiin teho-osastolle. Kolmen todella pitkän tunnin jälkeen tytär avasi silmiään ja kuiskasi ensimmäiset sanat, ääntä ei tullut. Ja taas äiti itki... tällä kertaa vaan onnesta ja helpotuksesta.

Kahden sairaalapäivän jälkeen tytär pääsi kotiin ehjänä fyysisesti, mutta henkisesti pahoin säikähtäneenä. Perhe oli koossa taas, mutta pikkujoulut jäivät tänä vuonna pitämättä. Paras joululahja kuitenkin perheelle tuli, kun saivat pitää tyttären. Auto meni lunastukseen, mutta siitäkin perhe selvisi. Ainahan voi ostaa uuden auton ja joulun kunniaksi vaikka punaisen!

Sen pituinen se!


lauantai 5. joulukuuta 2015

Itsenäisyyspäivän viettoa

Meillä on tänä vuonna ihan oikeasti kunnon itsenäisyyspäivän juhla, tai no ainakin kahvit ja vieraita. Kummityttö poikaystävänsä ja vanhempiensa kanssa tulee meille päiväkahville. Meidän syksy on on ollut tosi kiireinen ja on oltu tosi paljon reissun päällä viikonloppuisin. Siksi meillä ei ole sitten juurikaan käynyt vieraita. Mutta huomenna sitten tulee. Tosi kiva juttu! Eli nyt on meillä siivottu paikat kuntoon ja kakku leivottu ja muukin kattaus suunniteltu. Välillä pysähdyn miettimään, että ketä varten oikein touhuan. Ei meidän vieraat mitään tupatarkastusta tee, eivätkä varmaankaan myöskään laske, montako sorttia olen pöytään saanut viritettyä. Siitä huolimatta minä itse touhotan ja haluan, että kaikki on tiptop. Sitten vasta minulla on itsellä hyvä mieli ja pystyn rauhoittumaan vieraiden kanssa seurusteluun. Liekö tuo karjalainen perimä tässä taustalla....

Joululahjaostoksetkin on jo hyvällä mallilla. Miehen kanssa urakoitiin kaupungilla kolme tuntia ja siinä ne nyt on, melkein kaikki lahjat. Jotain pientä vielä täytyy hommailla. Samalla, kun itse vanhenee, niin myös jouluna muistettavat ihmiset vanhenee. Se taas tarkoittaa sitä, että vain pienimmäisen kummipojan ja siskonsa lahja ostettiin lelukaupasta. Kiva, että edes vähän päästiin ihastelemaan lelukaupan meininkiä :) Omat tytöt kun ei enää leluja kaipaa.

Nyt laitetaan töppöstä toisen eteen ja kävellään tuttavien luo illanviettoon. Heitäkään ei olla ehditty kunnolla tavata koko syksynä. Hienoa, että nyt onnistui tapaaminen. Tunnettu on jo yli 21 vuotta. Ensi tapaaminen oli synnytysvalmennuksessa, kun molemmat pariskunnat odotettiin esikoisia. Heille syntyi poika ja meille ihana tyttö. Myöhemmin molempiin perheisiin tuli vielä toiset lapset. Edelleen meille tyttö ja heille poika ja samana vuonna. Mukava, että yhteys heidän kanssaan on säilynyt, vaikka nykyään enimmäkseen tavataan aikuisten kesken.

Päivitys 6.12. Tällainen kakku  oli meillä kahvipöydässä. Hyvältä maistui! 

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Ajankohtaista asiaa

Huomasinpa ilokseni, että blogissani on käyty nyt yli 50 000 kertaa. Aika hurjaa ajatella, että ihan oikeasti nämä minun höpinät kiinnostavat myös muita. Alunperin aloin nimittäin kirjoittaa ihan vain siksi, että saisin omia ajatuksiani, tuskaisiakin, kasaan. Jossain vaiheessa huomasin, että tämä on tosi hyvä väylä myös siksi, että minun ei tarvitse sairausasioita päivitellä henkkoht kaikille tutuille. Voivat lukea ne täältä ja tavatessa voidaan puhella ihan muuta. Nyt on mennyt useampi kuukausi ilman sairauspäivityksiä, mutta ihmeesti sitä kirjoitettavaa tulee muutenkin. Joka tapauksessa kiitos kaikille lukijoille, kyllä tätä tarinaa on tulossa jatkossakin, toivottavasti ei kovin sairauspainoitteista!

Ja sitten ajankohtaiseen asiaan. Terrori-isku Ranskassa, Pariisissa, pysäytti meidät kaikki ja sai tuntemaan suurta surua  turhaan menehtyneiden ihmisten ja heidän läheistensä vuoksi ja samalla  miettimään monenlaisia asioita myös omalta kantilta. Tytär on lähdössä vaihtoon Ranskaan kevääksi, uskallanko häntä päästää sinne? Minä kun olen intohimoinen matkustaja, pysähdyin miettimään omia tulevia matkojani. Tarkoitus olisi matkustaa keväällä kaksikin kertaa nimenomaan Ranskaan tytärtä tapaamaan, uskallanko lähteä? En tiedä johtuuko tästä vakavasta sairaudesta vai mistä, mutta en enää pelkää kuolemaa. Lähinnä vaan toivon, ettei minun tarvitsisi kuolla tähän syöpään vaan kuolisin sitten joskus 84,5-vuotiaana (suomalaisten naisten keskimääräinen elinikä) ihan vaan vanhuuteen. No, joka tapauksessa, kun pysähdyin tämän pelkoasian äärelle, pystyin aika nopeasti toteamaan, että en minä pelkää matkustaa nyt sen enenpää kuin ennenkään. Jos matkalla jotain tapahtuu, niin sitten tapahtuu. Voinhan kompastua kotirappusissakin ja taittaa niskani. Olen päättänyt luottaa siihen, että se mitä tapahtuu, olisi voinut tapahtua muuallakin. En aio pelätä elämää, vaan elää edelleenkin ihan täysillä ja toivottavasti vielä vuosikymmeniä! Ja ihan samaa toivon tyttärellenikin. Ei tätä ainutlaatuista ja ainutkertaista elämää kannata tuhlata siihen, että miettii, mitä kaikkea ikävää voisi sattua. Elämä on tässä ja nyt! 



sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Billy Elliot

No jopas oli upea viikonloppu! Ajelimme perjantaina ystäväni luo Helsinkiin ja samaan aikaan vanhempi tyttäreni matkusti sinne Onnibussilla Turusta. Reissun syy oli vain ja ainoastaan Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliot Peacockissa. Jo etukäteen oli tiedossa, että tähän esitykseen ei tarvitse pettyä ja nenäliinat kannattaa ottaa matkaan. Ja niinhän siinä kävi, että tämä äiti itkeä tihrusti jo ensimmäisellä puoliajalla, eikä siitä nieleskelystä tullut loppua koko esityksen aikana. Minä olin täysin myyty. Upeat lapsitanssijat lumosivat minut ja myös aikuisnäyttelijät tekivät huikeita roolisuorituksia. Tästä esityksestä ei vaan kerta kaikkiaan voi olla pitämättä! Kuuluu sarjassamme kategoriaan esitys, jonka haluaisi nähdä heti uudestaan. Ehkäpä jonain päivänä vielä käymme katsomassa tämän Lontoossakin.

Jo esityksen puoliajalla kävimme tyttärieni kanssa elokuvaan niin keskeisesti liittyvää keskustelua aiheesta tanssiva poika. Tytöt miettivät, miten heidän isänsä, intohimoinen palloilulajien ystävä, olisi suhtautunut heidän tanssiharrastukseensa, jos he olisivatkin olleet poikia. Tulimme yhdessä samaan tulokseen, että vaikeaa se olisi ollut. Isä olisi varmasti tehnyt kaikkensa, että harrastusvalinta olisi ollut jalkapallo eikä tanssi. Toisaalta tytöt totesivat, että ehkä isäkin olisi antanut periksi, kun olisi nähnyt, miten tärkeää tanssi heille on. Illalla vielä isältä varmistettiin asiaa ja ihan oikeat ajatukset oli tytöillä. Olisi kuulemma tanssiva poikakin kelvannut :)

Minä olen näistä tanssivista tyttäristäni aina ollut suunnattoman ylpeä ja nauttinut heidän esityksistään. Ihana on ollut huomata, että heilläkin riittää innostusta katsoa myös muiden esityksiä. Heitä ei tarvitse houkutella teatteriin tai konsertteihin, vaan ovat melkein yhtä innokkaita kuin minäkin. Lähtevät jopa Jari Sillanpään konserttiin minun ja isovanhempien seuraksi. Eli ainakin kulttuurikasvatukseni on onnistunut melko hyvin.

Meidän koko perheen yhteinen mielenkiinnon kohde on ravintoloissa ruokailu aina, kun vain sopiva tilaisuus tulee ja taloudellinen tilanne sen mahdollistaa. Niinpä Helsingissäkin suuntasimme ihanissa teatterifiiliksissä Bistro Kujaan, Hakaniemen torin kupeeseen. Ja olipa ihana uusi tuttavuus, mennään toisenkin kerran!




sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Syystunnelmia

Blogikirjoittelu on ollut vähän tauolla. Siihen on montakin syytä. Ensinnäkin sairausrintamalla on ollut hiljaiseloa, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia! Toiseksi elämä on muuten ollut melkoisen vauhdikasta ja siksi kirjoittelu on jäänyt. Nyt sattui kuitenkin sopiva hetki, kun huomasin näin aamutuimaan, että kelloja onkin siirretty taaksepäin. Sain siis tunnin lisää omaa aamuaikaa, muu perhe yllättäen nukkuu vielä :)

Syyslomaviikko sujui mukavissa ja lämpimissä merkeissä. Vielä viimeisen kerran juhlin 50-vuotissynttäreitäni. Tällä kertaa oli vuorossa juhlat Mallorcalla ihanaisen ystäväni kanssa. Olemme jo parikymmentä vuotta säästäneet yhteiselle matkatilille joka kuukausi 20€ ja ihmeellisesti vaan niinkin pienistä summista kertyy pikkuhiljaa mukava matkapotti. Kummankin pyöreitä vuosia on aina juhlittu vähän enemmän ja käyty ulkomaillakin. Pienempiä reissuja on tehty kotimaassa sitten välillä. Nyt kun minulla siis oli oikein isosti aihetta juhlaan päätimme jo keväällä lähteä taas kahdestaan reissuun. Reissukohteeksi valikoitui Mallorca ihan vain siksi, ettei meistä kumpikaan ollut siellä aikaisemmin käynyt. Toki toivoimme myös vähän lämpöä ja aurinkoa. Ihana reissu kaiken kaikkiaan. Söimme ja joimme hyvin, retkeilimme lähiympäristössä ja tietysti shoppailimme. Tyttären keväisiin yo-juhliin on juhlakengät ostettu :) Reissun kohokohta oli vierailu paikallisella viinitilalla. Meille esiteltiin viinin ja myös kuohuviinin valmistus perinpohjin ja saimme maistella neljää upeaa viiniä tapasten kera. Yllättäen mukaan tarttui sieltä muutama laatuviini, joita ei koti-Suomesta saa.



Palasin kotiin reissulta vasta sunnuntaina ja heti maanantaina olin jo taas työn touhussa. Mietin etukäteen, että mitenkähän jaksan, mutta aivan turhaan. Tulipahan taas todistettua, että matkailu on virkistävää ja voimaannuttavaa. Siispä ei muuta kuin kohti uusia reissuja. Onneksi hiihtolomalle onkin jo Pariisin lennot varattuna!

Eilen olikin sitten tosi kiva lähipäivä. Olen jo pitkään harrastanut kultturilahjoja, kun vanhemmistani on kysymys. Siispä eilen vietimme isäinpäivää teatterin merkeissä. Mukana olivat vanhempani ja meidän koko perhe. On tosi kiva, että myös tytöt lähtevät näihin yhteisiin kulttuuririentoihin mukaan. Seuraavaksi juhlitaan isän ja äidin synttäreitä marraskuussa Jari Sillanpään konsertissa ja joululahja, sekin tulee olemaan jotain yhteistä mukavaa.

Nyt sitten kutsuu creme brulee. Tänään alkaa meidän perheessä uusi jälkiruokakausi. Kaasupoltin on ostettu ja ekat creme bruleet uunissa... Tästä on hyvä jatkaa uuteen viikkoon!

perjantai 28. elokuuta 2015

Töitä, töitä, töitä

Elämä on taas asettunut normaaleille urille. Päivät kuluvat töiden merkeissä ja illat toipuessa. Niin, edelleenkään en ihan jaksa mitä vaan. Pakko löytää jokaisesta päivästä se hetki, jolloin henkäisen ja huokaisen ja kerään voimia. Kaikkein paras olisi, jos ehtisi ottaa pienet päiväunet iltapäivällä. Valitettavasti se ei kovinkaan usein onnistu ja nukkuminen illalla kuuden jälkeen ei ole hyvä idea, vaan sotkee yöunet täysin. Mutta en valita, en sitten yhtään, vaan nautin täysillä töistä ja ihanista oppilaistani!! Toki silmissä jo siintelee syysloma ja Mallorcan matka. Sinne asti jaksan kyllä!

Nyt on taas viikonloppu edessä, perhe-sellainen, ihanaa sekin! Sain vanhemman tyttären Turusta kotiin toipumaan viime viikon tutor-rasituksista. Näyttää olevan tosi rankkaa hommaa perehdyttää uusia opiskelijoita yliopiston tavoille :) Tänään lähdemme sitten koko porukka mökille. Tarkoitus olisi juhlia kummien ja isovanhempien  kanssa nuoremman tyttären 18-vuotissynttäreitä, jotka on parin viikon päästä. Siitä alkaakin yksi uusi vaihe hänen elämässään, täysi-ikäisyys. Isoin juttu on tietysti, että pääsee vihdoin ja viimein baariin, mutta tärkeältä tuntuu myös ajokortin saaminen. Teoriakoe on jo läpäisty ja nyt olisi inssi edessä ja se jos mikä onkin hermoja stressaava paikka.Toivotaan, että menee kerralla läpi!

Töistä vielä sen verran, että meillä oli koululla viime viikolla ranskalaisia vieraita. Oikein mukavia alakoulun opettajia, jotka halusivat viettää viimeisen kesälomaviikonsa Suomessa ja tutustua meidän kouluun. Vaikka me suomalaiset opettajat valitetaan milloin mistäkin, suurista luokista, vähäisistä ryhmä- ja erityisopetustunneista ym. meillä on kuitenkin asiat loppujen lopuksi hyvin. Ranskalaiskollegat opettavat 28 oppilaan luokkiansa ilman jakotunteja, ilman erityisopetusta ja heiltä odotetaan osaamista kaikkiin oppiaineisiin. Surullista on erityisesti se, että samaiset luokanopettajat joutuvat opettamaan myös englantia luokalleen, vaikka omaakaan osaamista ei juuri ole. Nyt ymmärrän, miksi ranskalaiset eivät mielellään puhu englantia. He eivät yksinkertaisesti osaa. Sain omalle luokalleni kirjekaveriluokan Ranskasta, saapi nähdä, miten heiltä onnistuu englanniksi kirjoittaminen. Ja jos ei onnistu, lähetellään vaikka valokuvia! Joka tapauksessa kiva tutustuttaa oppilaat vieraaseen kulttuuriin.

Mutta ei sen enempää työjuttuja, nythän on viikonloppu! Parasta lähteä mansikkakakun tekoon!


Ja tällainen siitä tuli, hyvin kelpasi vieraille! 









Eikä ollut minttu-cupcaket myöskään hassumpia!


torstai 13. elokuuta 2015

Ilon kyyneleitä!!!

Piti sitten tämäkin hetki kokea. En ole ikinä ennen kunnolla itkenyt ilosta, ehkä vähän kyynelehtinyt tyttärien juhlissa, mutta en varsinaisesti itkenyt. Surusta kyllä sitäkin useammin ja enemmän. Tänään kuitenkin itkin ilosta, eikä siitä itkusta meinannut tulla loppua, ei sitten millään. Nyt varmaan jo arvaattekin, mistä on kysymys. Kyllä vaan, lääkäri soitti tänään ja uutiset olivat niitä kaikkein parhaita. Niitä, mitä kädet ristissä olen koko kesän toivonut ja samalla pelännyt pahinta. CT-kuvaukseni oli puhdas!! Mitään merkkiä syövästä tai sen levinneisyydestä ei kuvissani ollut!! Ja tämä tunne, mikä nyt on pinnalla on niin sanoin kuvaamattoman onnellinen, etten osaa sitä edes selittää.

Lääkäri puhelimen toisessa päässä meni ihan hämilleen, kun uutiset kuultuani sopersin vain, että nyt jos seisoisit tässä, niin hyppäisin kyllä kaulaasi. Ja ihan oikeasti niin olisin varmaan tehnytkin, en epäile yhtään. Soittaja oli se minun kaikkein paras ja läheisin lääkärini syöpäsairaalalta. Hän on mukanani kulkenut koko tämän kolme vuotta. Välillä uutiset ovat olleet huonompia, välillä vähän parempia, mutta tämänpäiväiset uutiset olivat ne ihan kaikkein parhaat ikinä!! No, ehkä hänelle oli helpompaa, että oli vain siellä puhelimen päässä eikä vieressäni...

Välitön reaktio ihanille uutisille puhelun jälkeen oli hervoton itkukohtaus, joka vaan jatkui ja jatkui. Siinä samalla naputtelin viestiä läheisille, jotka varmaan jännittivät kanssani melkein yhtä paljon ja itkin ja itkin. Yritin miettiä, että mitä ihmettä minä oikein itken, kun nyt asiat ovat hyvin. Ei mitään syytä itkeä. Mutta tulipahan todistettu, että ilostakin voi itkeä ihan yhtä paljon kuin surustakin. Tunnemyllerrystä tämäkin yhtä lailla.

Seuraava kontrollikäynti sairaalalla on vasta puolen vuoden päästä ja siihen asti aion olla täysin terve. Elää terveen ihmisen tervettä elämää. Käydä töissä, mikä ihana ajatus! Voisinkohan olla tämän koko lukuvuoden töissä ilman sairauslomia? Edellisestä täydestä vuodesta onkin aikaa. Käyn salilla ja hoidan fyysisen kuntoni ennalleen ja tiputan muutamat ylimääräiset kilot. Matkustelen ja nautin elämästä täysillä! Elämä on ihanaa!!

Juhlan kunniaksi Cavaa ja Tapaksia Harmoonissa!






sunnuntai 2. elokuuta 2015

Viimeisiä viedään

Pitkäkin loma loppuu aikanaan. Ei siinä mikään auta! Enää viikko jäljellä ja sitten on taas paluu koulumaailmaan. Moni on kysynyt, että miltä nyt tuntuu, harmittaako palata töihin jaksanko varmasti. Sitä olen yrittänyt tässä miettiä ja pakko sanoa, että ei harmita ja kyllä luulisin jaksavani. Olen ihan valmis aloittamaan uuden lukuvuoden ja toivon mukaan pitkästä aikaa ihan kokonaisen lukuvuoden ilman sairauslomia.

Ensi perjantaina on ct-kuvaus ja nyt vaan kaikki peukut ja varpaat pystyyn, että kuvat on puhtaat!!! Sitä ennen pyörähdän jo sairaalalla kirurgin puheilla. Haluaa tarkistaa vielä keväisen leikkaustuloksen, mikä minusta on ihan hyvä. No joo, on se leikattu rinta vähän pienempi kuin oikea, mutta liivien kanssa ei sitä kukaan huomaa. Kelpaa ainakin minulle oikein hyvin, jos vaan lääkärille käy. En kyllä välittäisi tehdä sille enää yhtään mitään!

Viimeiset lomaviikot ovat kuluneet vauhdilla. Kotona on remontti valmis ja olemme taas koko iloinen perhe saman katon alla, ainakin periaatteessa. Siis nyt olemme kyllä tyttöjen kanssa täällä mökillä ja mies seuraamassa ralleja kaupungissa. No huomisesta alkaen sitten ainakin pari päivää koko perheellä, ennen kuin vanhempi tytär lähtee taas Turkuun omiin opiskelijajuttuhinsa...

Minulla oli viime viikolla tämän kesän viimeinen reissu, Nizzaan, ihan vaan kahdestaan hyvän ystävän kanssa. Ja olipa taas ihana olla Ranskassa! Tämä oli jo kolmas kerta Nizzassa, mutta en kyllästy siihen näköjään ollenkaan! Voin käveleskellä rantabulevardilla aivan loputtomasti, kierrellä vanhassa kaupungissa, etsiä uusia kivoja ruokapaikkoja ja kahviloita tai ihan vaan seurailla ihmisiä ja kuunnella kaunista ranskan kieltä. Ei tarvitse sen kummempaa! Ei tarvitse miettiä hetkeäkään, palaanko vielä takaisin, aivan varmasti palaan ja toivon mukaan sitten taas osaan jo itsekin puhua vähän parempaa ranskaa. Nytkin yritys oli kyllä kova, mutta aika hutera on oma kielitaito vielä. Onneksi englannilla voi paikata ranskan puutteet! Seuraava Ranskan reissu taitaa suuntautua Lyoniin, mihin tytär on lähdössä vaihtoon ensi kevääksi. Aivan varmasti kiva kohde sekin!

Nyt täytyy nauttia vielä viimeisistä lomapäivistä täällä mökillä. Ensi viikolla matka suuntautuu kyllä jo koululle ja laittelemaan luokkaa kuntoon oppilaita varten. Ihan mielellään aloitan hommat taas.

Vielä kuvamuistoja Ranskasta....






Suklaamousse suklaakupissa (syötävä!!)

Vuohenjuusto bagel

Croque Madam



Ja rannalta jännä ilmiö, kaksivärinen meri...

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Espanjan tuliaisia

Ihana viikko Espanjassa on takana ja nyt taas muutama päivä mökkielämää. Lähdin reissuun jo valmiiksi flunssaisena, mikä oli vähän huono juttu. Poskiontelot kipuili jo menomatkalla melkoisesti. Ihmeesti vaan lämpö ja kosteus teki tehtävänsä ja olo helpottui perillä tosi nopeasti, onneksi. Pari päivää meni Barcelonaa ihmetellessä. Gaudin rakennuksia ihasteltiin, Ramblalla tallusteltiin ja vietettiinpä isännän iloksi vielä yksi kolmetuntinen Camp Noulla, jalkapallostadionilla. Olisi kuulemma kulunut siellä koko päiväkin. Minulla meinasi vaan tulla vähän aika pitkäksi, kun en mikään jalkapalloihminen ole ollenkaan.

Barcelonasta matkasimme junalla rannikkoa ylöspäin pieneen Pineda de Marin rantakaupunkiin ja siellä vietettiin loppuviikko auringosta ja rantaelämästä nauttien. Yksi tärkeä juttu matkoilla auringon lisäksi on minulle aina hyvin syöminen ja niin oli nytkin. Espanjalainen ruoka ei pettänyt vaan tapakset maistuivat, samoin paella ja churrot. Cavaa juotiin monta lasillista, samoin sangriaa. Uusi kiva kesäjuoma oli clara eli limpparin ja oluen sekoitus. Toimi hellepäivien juomana tosi hyvin samoin kuin Frappe-kahvi.

Viikko hurahti vauhdilla ja kotimatkalle lähdettiin vähän haikeina. Ehkä vielä joku päivä palaamme! Lentomatka olikin sitten taas oma juttunsa. Luulin, että flunssa oli jo ohi, kun olo tuntui ihan terveeltä, mutta ei kai sitten ollutkaan. Laskeutumisessa iski aivan älytön korvasärky, minkä seurauksena en ole kuullut vasemmalla korvalla kunnolla lennon jälkeen. Eilen kipitin sitten lääkäriin näyttämään korvaa. Diagnoosi oli vähän masentava. Vasemmassa korvassa repeämä tärykalvossa ja oikeassa korvassa korvatulehdus. Nyt on päällä antibioottikuuri, kortisoninenäsuihkeet ja maitohappobakteerit vatsan suojaksi, toivottavasti dropit tehoaa!! Että sellaiset tuliaiset Espanjasta! . Ei vaan, kyllä reissu oli sen arvoinen, että ei pienet korvavaivat haittaa.

Tässä vielä ruokafiilistelyä muutaman kuvan avulla.












maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kesäflunssan kourissa

Niinhän siinä kävi, että kun aloin olla hengenahdistuksen ja migreenien jäljiltä suht kunnossa, niin kesäflunssa iski päälle. Toki en ole suinkaan ainoa, joka tätä tautia sairastaa. Myös sisko sekä vanhemmat, joita en ole pariin viikkoon nähnyt edes, ovat saman taudin kourissa. Täällä mökillä köhimme tyttären kanssa vuorotellen, mies ainakin toistaiseksi näyttää selviävän pikkuyskällä. Minun tautini alkoi kurkkukivulla ja sitten alkoi nuha ja kuvittelin jo, että nyt se tauti helpottaa, mutta vielä mitä. Tällä hetkellä yskä vaan yltyy ja nukkuminen on yskimisen kanssa yhtä tuskaa. Päälle vielä silmät oireilee ja poskiontelot kipuilee. Mietin tässä, että mitähän oiretta sitä oikein hoitaisi ja miten? Siispä lääkearsenaali olisi: Buranaa kurkkukipuun, yskänlääkettä yskään, silmätippoja silmiin, Otrivinin nenäsuihketta nenään, Bafucinia nielun desinfiointiin ja tietysti PALJON lämmintä hunajateetä kaikkiin vaivoihin. Eikö näillä nyt yksi typerä flunssa taltu!!! Poskionteloihin auttaisi parhaiten Duact, mutta sitä ei täältä mökiltä löydy. Täytyy käydä ryöstöretkellä siskon luona, jos oireet niiltä osin pahenee.

Miksi sitten hermoilen yhtä onnetonta  kesäflunssaa näin kovin? Syy siihen on ihan selvä. Meidän pitäisi miehen kanssa lentää Barcelonaan perjantaina ja tässä kunnossa siitä tulee erittäin epämiellyttävä lento. Minulla ei ole kuumetta eli matkaan lähtö ei ole mikään ongelma, mutta se lento! Olen joskus lentänyt ihan vähän nuhaisena ja laskeutuminen oli silloinkin yhtä tuskaa. Tuntui, että joku repii puukolla poskionteloita ja vedet valui silmistä. Ei kivaa, ei sitten ollenkaan, ei todellakaan houkuttele!  Siispä jatkan itsehoitoa tiukasti ja täsmällisesti tavoitteena suht terve perjantaiaamu. Pannullinen teetä juotu, tipat silmissä, olisikohan nyt nenäsuihkeen vuoro?

Kerrankin en yhtään valita Suomen kesästä. Tällainen sadepäivä on ihan omiaan sairastamiseen. Voin hyvällä omatunnolla katsella telkkaria vaikka koko päivän! Nyt vaan peukut pystyyn, että lääkkeet hoitaa hommansa ja perjantain lento ja viikon loma Barcelonassa sujuu ongelmitta!





lauantai 27. kesäkuuta 2015

Ja elämä jatkuu

Kuluneet pari viikkoa ovat olleet taas terveysrintamalla sarjassamme ei niin kivat. Viime viikolla kipuilin tykytysten ja hengenahdistusten kanssa ja juoksin tutkimuksissa sairaalassa. Mitään sen kummempaa ei onneksi löytynyt. Tämä viikko taas alkoi jo sunnuntai-iltana aivan hervottoman migreenin voimin. Oikein kunnon migreenistä sahalaitoineen onkin tosi pitkä aika, siksi vähän ihan säikähdinkin, kun sahalaidat ilmestyi näkökenttään ja ei onnistunut lukeminen sen paremmin kuin telkkarin katselukaan. No hetken päästä jysähti sitten hervoton toispuoleinen päänsärky ja öklötys ja oli selvää, että ystäväni migreeni oli tullut pitkästä aikaa kylään. Sama toistui vielä maanantaina ja keskiviikkona ja olo oli sen mukainen eli jyrän alle jäänyt. Miksi juuri nyt, who knows, mutta toivottavasti vierailut eivät toistu ihan lähiaikoina!

Nyt juuri tällä hetkellä olo on suht normaali ja toivottavasti sellaisena pysyy!  Vietän iltaa meidän väliaikaisessa kaupunkiasunnossa. Nuorin tytär on Espanjassa ystävänsä luona, mies lähti 50-v.juhliin. Toinen tytär tekee lähtöä omien ystäviensä luo ja minä jään tänne yksin. Ei vaan, viini on jo jäähtymässä ja kertakäyttöiset viinilasit valmiina ja minullekin tulee ystävä kylään! Siispä unohdan taas kaikki kolotukset ja vietän kivan illan aivan muiden kuin sairausasioiden parissa!


torstai 18. kesäkuuta 2015

Summa summarum

Nyt on pakko istua alas ja myöntää se, mikä on ihan itsestään selvää, kun sitä ajattelee järkevästi. En ole missään tapauksessa vielä terve. En jaksa tehdä arkisia asioita, kuten terveet ihmiset tekevät, en jaksa ottaa vastuuta läheisistäni, kuten terveet ihmiset tekevät, en jaksa olla se hyvä äiti, vaimo, tytär, sisko ja ystävä, joka haluaisin olla. En vaan jaksa ja se minun on nyt uskottava ja sen mukaan elettävä, että en ole vielä kunnossa. Olen toipilas, jonka voimat menevät tällä hetkellä toipumiseen sekä fyysisistä että psyykkisistä rasituksista. Enkä voi tätä oloani muuttaa yhtään, vaikka kuinka haluaisin. En voi toipua yhtään nopeammin, vaikka kuinka haluaisin.

Alkuviikon sairaalareissusta oli se hyöty, että nyt minun on pakko uskoa, että kun reiluun vuoteen ahdetaan neljä leikkausta, sytostaatit, vuoden kestänyt Herceptin-hoito ja valtava määrä kaikenlaisia tutkimuksia ja lääkärissä käyntejä, niin se syö naista. Siitä ei voi vaan jatkaa matkaa eteenpäin ilman seuraamuksia. Ja sitä nämä minun oireeni nyt sitten ilmeisesti ovat, hoitoväsymystä. Kehoni huutaa ja karjuu lepoa kaikesta ja ehkä nyt on sitten korkea aika kuunnella sitä. Siispä, että voisin taas olla kaikkea sitä, mitä haluaisin muille, minun täytyy ensin vaikka sitten itsekkäästikin, hoitaa itseni kuntoon. Vasta sitten minusta voi ihan oikeasti olla jotain iloa ja hyötyä muille. Toivottavasti myös lähipiiri ymmärtää tämän ja sen tosiasian, ettei nyt ole enää vaihtoehtoja. Enää en voi esittää reipasta, nyt olen vaan se, mikä oikeasti olen eli tosi väsynyt syöpäpotilas.

Täällä mökillä tämä itsestä huolehtiminen on hyvä aloittaa, kun ollaan täällä ihan vaan kahdestaan miehen kanssa. Juhannusta lähdetään viettämään siskon mökille ja siellä siskon hyvässä hoidossa voin olla juuri niin väsynyt ja toipilas kuin mitä oikeasti olen! Anteeksi ja kiitos jo etukäteen! <3

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Sairaalareissulla taas

Olen jo viikon verran kipuillut lievää hengenahdistusta ja puristusta rinnassa. Eilen sitten sain paraikseni soittaa syöpäsairaalaan ja varata soittoajan omalle syöpälääkärilleni. Pikaisen puhelun aikana sain passituksen lähteä sairaalan päivystykseen. On kyllä koko ajan ollut selvää, että pitkä Herceptin-hoito voi aiheuttaa sydänoireita, mutta kuvittelin, että oireita olisi tullut hoidon aikana, eikä reilu kuukausi hoidon loppumisen jälkeen. Mutta eihän se niin mene. Voi mennä kuulemma vuosi, parikin, ennen kuin olen täysin toipunut hoidoista. Joka tapauksessa lääkäri halusi varmistuksen, ettei vaan ole sydäninfarktia tai mitään muutakaan vakavaa sydämen vajaatoimintaa havaittavissa.

Niinpä ajelin kiltisti sairaalalle ja ilmoittauduin päivystyksessä. Kovasti vakavasti ottivat minut ja tutkivat jo päivystyksessä tosi tarkasti. Mitään ei kuitenkaan näkynyt sen enempää sydänfilmissä kuin keuhkokuvassakaan. Kuvittelin, että pääsisin kotiin yöksi, mutta vielä mitä. Laittoivat mokomat minut osastolle yöksi ja nukkumaan seurantalaitteen kanssa. Tai nukkumaan ja nukkumaan siis valvomaan ja odottamaan, että pian tulisi aamu!! Oli muuten pitkä yö!! Aamulla sitten taas verikokeet ja sitten vaan odottelua. Lääkärin kierto oli klo 11. Mitään ihmeellistä ei löytynyt yön seurantakäyristä, mutta halusivat vielä, että kardiologi ultraa sydämen ja sitä ultrausta odotin sitten aina kolmeen saakka. Silloin ilmoitettiin, että ei onnistukaan tänään, vaan vasta huomenna. Mukava nuori mieslääkäri luki ilmeitäni tosi hyvin ja jatkoi heti perään kiireesti, että voit kyllä mennä kotiin yöksi ja tulla aamulla uudestaan ultraa varten. Ja onpa muuten ihana olla taas kotona!!! Ei yhtään haittaa, vaikka joudunkin huomenna menemään uudestaan. Nyt nautiskelen ihan omista lääkkeistäni, kun lääkäri ei määrännyt mitään. Eikös vaan Fazerin sinisellä parane kaikenlaiset vaivat?


Lisäys 17.6. Ultrassa käyty ja sydän terveeksi todettu. Ei muuta kuin  lepoa, kyllä se siitä!!


keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Don't worry!

Sitä yritän hokea itselleni aina vaan ja yhä uudestaan. Eilen kävin omalla syöpälääkärilläni kontrollikäynnillä. Lääkäri tutki rintani päällisin puolin ja katsoi labrat. Sitä CT:tä ei nyt sitten ollut katseltavaksi, vaan sen vuoro on vasta elokuussa. Lääkärin viesti oli, että älä nyt turhaan murehdi, kaikki on hyvin ja syöpä taltutettu. Levinneisyyttä ei ole missään havaittavissa. Ei kannata kuunnella itseään liian tarkasti, ihan normaaleja kolotuksia voi olla myös syöpäpotilaalla. Lihaskipu voi olla vain lihaskipua, flunssaoireet vain flunssaa, mahakivutkin voivat olla ihan normaaleja eikä merkkejä levinneisyydestä maksaan. Eli turha vainoharhaisuus pois! Niin paljon helpommin sanottu kuin tehty!!!

Jatkoin lääkäriltä psyk.polin hoitajan vastaanotolle, missä jatkoimme keskustelua samasta aiheesta. Sieltä saatu ohje oli, että unohda murheet nyt ainakin kesäksi ja, jos kerran on pakko murehtia, murehdi sitten elokuussa CT:n jälkeen, mutta älä hukkaa koko kesää murehtimiseen. Se kuulosti hyvältä neuvolta ja sitä yritän.

Nyt siis keskityn taas kaikkeen kivaan ja pidän lomaa myös syövästä.  Tämä päivä menee taas täällä kaupunkiasunnossa tyttöjen ilona. Kohta lähdetään lounaalle nuorimmaisen kanssa Pannukakkutaloon. Illan suussa vien isännän lentokentälle, lähtee ystävänsä luo Tukholmaan muutamaksi päiväksi. Minä taas ajelen viikonlopuksi Turkuun vanhemman tyttären kanssa. Laitetaan hänen opiskelijakämppänsä kuntoon vuokralaisia varten. Eli touhua on monenlaista ja silloin unohtuu sairausasiatkin helpommin. Hope so!!!



Tällaista herkkua oli tarjolla Pannaritalossa

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Taas mennään tukka putkella

Toipuminen leikkauksesta on sujunut oikein hyvin. Pari päivää mökin rauhassa ihan yksin teki minulle tosi hyvää. Nukuin aamulla niin pitkään kuin nukutti ja söin silloin kun oli nälkä. Enimmäkseen lueskelin, katselin telkkaria ja söin suklaata :) Eli todella hyvää toipumisaikaa! Nyt olenkin taas sitten virtaa täynnä. Hyvä niin, sillä monenlaista puuhasteltavaa on meneillä.

Taloyhtiössämme on menossa massivinen ulko- ja sisäremontti ja sen myötä joudumme evakkoon juhannuksen jälkeen neljäksi viikoksi. Minua ja ukkokultaani se ei paljon haittaisi, kun olemme kuitenkin mökillä. Tyttöjen kesätyöt on kuitenkin kaupungissa ja siksi piti etsiä evakkoasunto. Sellainen löytyikin ihan keskeltä kaupunkia viehättävän eläkeläisrouvan kaksiosta. Asuntoon on tulossa putkiremontti syksyllä ja siksi saimme sen mukavan edullisesti vuokrattua. Tytöt taputtivat käsiään, kun pääsevät viettämään oikein kunnon kaupunkikesän ja vielä ilman iskää ja äiskää. Toivottavasti vaan sisarussopu säilyy!

Oman asunnon remontti ja siihen liityvät järjestelyt ja samalla kaupunkiasunnon muuttokuntoon laittaminen teettää töitä. Tyttöjen muuttopäiväksi kun on sovittu jo ensi maanantai. Viikonlopuksi ollaan vielä lähdössä Helsinkiin tyttöjen tanssikisoihin ja mies ensi viikolla Tukholmaan reissuun. Että kiirettä pittää!! Juhannukseksi siirrytään sitten mökkielämään. Josko elämä siitä sitten vähän rauhoittuisi tai sitten ei... Kaikenlaista pientä kivaa on suunnitteilla myös heinäkuulle.

sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Huh huh!!

Ei ehkä ollut ihan kaikkein viisain keksintö lähteä kolme päivää leikkauksen jälkeen istumaan kolme ja puoli tuntia autoon ja Turkuun yo- juhliin. Mutta minkäs teet, minä nyt olen tällainen, etten osaa vaan sairastaa rauhassa.

Perjantai meni vielä hyvin. Olimme pitkästä aikaa koko perhe ihan rauhassa koossa. Ihanaa!! Kävimme syömässä Turussa lemppariravintolassamme Trattoria Romanassa ja vietimme yön tyttären opiskelija-asunnossa. Lauantaina lähdin muun perheen mukaan kaupungille ihan vaan pikkuisen pyörähtämään torille ja jokirantaan. Sitten olikin vuorossa tälläytyminen juhliin ja se oli nyt vähän haastavaa. Minulla kun on ns. tyrävyö mahan päällä ja toinen vähän kapeampi vyö leikattua rintaa laskemassa oikealle paikalle. Pitkään virittelin, että sain itseni yhtään asiallisen näköiseksi ilman että mistään pursuaa mitään ylimääräistä :) Hyvin ilmeisesti onnistuin, koska en saanut mitään kummeksuvia katseita osakseni...

Juhlat olivat aivan ihanat ja päivänsankari säteili ja ilahtui kovasti, kun pääsimme paikalle. Automatka kotiin olikin sitten jo aika tuskainen ja ilalla kotona voimat loppuivat ihan täysin. En meinannut enää jaksa edes sänkyyn siirtyä ja jo nukkuminenkin tuntui liian työläältä ja päässä pyöri. Tämä päivä on siis mennyt ihan täysin toipuessa viikonlopun rasituksista. En edes yritä nousta tästä sohvan pohjalta, vaan katson suosiolla telkkaria. Pop'n Roll, Big Bang ja kohta alkaakin Vain elämää-uusinnat ja sokerina pohjalla lempparisarjani Kosto. Nyt siis huilaan ja huomenna mietin, jaksaisinko ajella mökille jatkamaan huilaamista... Ensi viikolla on lääkäri, mutta en taida paljastaa, mitä tuli tehtyä. Joka tapauksessa hyvää vauhtia toivutaan, se on pääasia!



keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Leikkaus ohi

Kotona taas väsyneenä, mutta onnellisena. Josko nyt olisi leikkauskiintiö vähäksi aikaa täysi. Vähän reilun vuoden aikana olen ollut leikkauspöydällä neljä kertaa ja siinä on kyllä ihan tarpeeksi ja vähän liikaakin yhdelle ihmiselle. Eilinen leikkaus oli siitä helpoimmasta päästä, VAIN kosmeettinen leikkaus. Siitä huolimatta olo on aika hakattu. Tukivyö mahan päällä ja toinen rinnoilla. Kiristää molemmat ihan kiitettävästi. Leikkaus piti siis sisällään proteesin vaihdon ja rasvaimun mahamakkaroista, jolla pehmennettiin silikonin reunoja ja kasvatettiin rinta samankokoiseksi kuin toinenkin. Tikkejä on siis sekä rinnassa että mahassa.

Aina se vain unohtuu, miten kurja olo on leikkauksen jälkeen ja miten tylsää sairaalassaolo ylipäätään on. Jos yhtään pitempään pitäisi olla, niin johan jo siitä sairastuu, ettei voi kuin maata sängyssä. Heti kun pääsin päivällä kotiin, olo oli paljon parempi. Nyt jännityksellä odotan, miten toipuminen edistyy, olisinkohan perjantaina jo matkustuskunnossa ja lauantaina valmis yo-juhliin Turussa. Katsotaan miten käy!

Päiväunista on turha haaveilla, kun takapihalla möyrii kaivinkone koko päivän aina iltaseitsemään saakka. Taloyhtiössä korjaillaan salaojituksia... Jospa riittäisi paremmin unta yöksi. Viime yö menikin sairaalassa taas perinteiseen tapaan naapurin kuorsauksia kuunnellessa.




lauantai 23. toukokuuta 2015

Se siitä CT:stä

Hermoilin koko alkuviikon torstain CT:tä, jonka piti olla heti aikaisin aamulla klo 7.15. Yö meni pyöriessa ja olin sairaalalla hyvissä ajoin heti 7 jälkeen kuullakseni, ettei mitään CT:tä olekaan. Minulla ei ollut minkäänlaista lääkärin määräystä koko tutkimukseen. Kuvantamisen ihmiset olivat ihan hämillään, eivätkä tietenkään osanneet tehdä asialle mitään. Siispä marssin päiväsairaalan puolelle, missä ei tietenkään ollut vielä ketään. Puolen tunnin odottelun jälkeen tuli yksi hoitaja, joka ei osannut hänkään sanoa, mikä oli mennyt pieleen. Lähdin töihin sillä puheella, että soittelevat, kun asia selviää. Mitään soittoa ei koskaan tullut ja kun yritin kolmen jälkeen itse soittaa, ei tietenkään enää ollut puhelinaika. Seuraavana aamuna sain sitten sihteerin kiinni ja hän selitti, ettei asialle voi mitään. Ainoa merkintä oli minun käsinkirjoitetussa potilaskortissa. Missään muualla ei mitään. Eli menen sitten tiistaina leikkaukseen ilman CT:tä ja 9. päivä lääkäriin ilman CT:tä ja kädet ristissä toivon, että kaikki on hyvin. Ja tietysti sitten, kun se määräys CT:hen kuitenkin lääkäriltä tulee, ajelen mökiltä varta vasten kuvaukseen 150 km ja taas hermoilen ja jännitän. Aaargghhh!!!!

Nyt yritän kuitenkin unohtaa koko sotkun ja keskityn vaan leikkaukseen ja siihen, että missään ei ole mitään ylimääräistä. Olen terve, olen terve, olen terve... siinä mantraa tuleville päiville. :) Vielä kun pystyisi uskomaan siihen...

Eilen olin viimeisen päivän töissä ja vähän oli tippa linssissä, kun halailin oppilaita. Vakuuttelin heille, että kesä menee pian ja sitten taas elokuussa tavataan. Sehän se on minunkin hartain toive, että syksyllä olen taas töisssä täysipäiväisenä ja terveenä. Voi, kun kaikki muutkin meidän työyhteisössä ymmärtäisivät, miten hienoa on, kun SAA olla töissä ja unohtaisivat joutavan valituksen pikkuasioista!! Juuri nyt sellainen ärsyttää ihan älyttömästi! No, nielen ikävät kommentit ja olen hiljaa, ehkä se on parempi vaihtoehto.

Koti on taas siivottu ja odottelen miestä kotiin. Edessä olisi yhden yön mökkireissu. Siellä puushow ja ikkunanpesua. Johan unohtuu turhat murheet!


torstai 14. toukokuuta 2015

Terveisiä Madridista!

Neljän päivän Madridin työreissu takana ja onneksi on tämä päivä aikaa toipua matkarasituksista. Hyvin jaksoin muun porukan mukana, joskin ihan riittävä oli neljä päivää, enempää en olisi tällä tahdilla jaksanut. Kävimme historiallisessa Toledon kaupungissa, katsomassa upeaa Flamenco-showta, kiersimme Picasson ja muiden espanjalaisten huipputaiteilijoitten näyttelyä Museo Pradossa, söimme tapaksia ja churroja ja joimme Sangriaa ja Cavaa. Tärkeintä kuitenkin oli tutustua Erasmus-hankkeemme yhteistyökouluun Madridissa ja muiden partnerimaiden opettajiin. Isäntämaan edustajat olivatkin tehneet hienoa työtä, kun järkkäsivät meille niin paljon kaikenlaista kivaa yhdessä tehtävää. Sain monta uutta tuttavaa ympäri Eurooppaa. Toivottavasti pääsevät sitten helmikuussa Suomeen, kun on meidän vuoro järjestää tapaaminen.

Menomatkalla jännitin kovasti, miten selviän tiukassa tahdissa muiden mukana, mutta aivan turhaan jännitin. Ei minun tarvinnut yhtenäkään päivänä jäädä hotellille huilailemaan, vaan kuljin muiden mukana ihan reippaasti. Nyt väsyttää toki aivan kamalasti, mutta niin väsyttää varmasti muitakin reissulaisia. Olen ollut nimittäin kotona vasta yhdeltä yöllä, eikä uni tullut heti silmään mitenkään.

Hyvä oli huomata, että kun tekemistä ja nähtävää on paljon, ei jää aikaa miettiä mitään ikävää, kuten ensi viikolla odottavaa CT-kuvausta. En itse asiassa ajatellut tulevaa leikkaustakaan yhtenäkään päivänä. Mitä siis opimme tästä? Matkailu paitsi avartaa, niin toimii myös aivan loistavana psyykelääkkeenä, auttaen unohtamaan kaiken ikävän. Tätä lääkettä minulle vaan lisää!!!

Toledo

Churrot suklaakastikkeella


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Reissua pukkaa

Yksi suurista mielenkiinnon kohteistani on matkailu. Minua ei tarvitse kovasti houkutella, olipa sitten kyseessä teatterireissu Suomessa tai kaupunkiloma Euroopassa. Kaikki käy ja jokainen reissu tuo ison kasan positiivista energiaa elämääni. Siksi olenkin yrittänyt kynsin ja hampain pitää huolta siitä, että myös sairastelujen lomaan on mahtunut reissuja. Onneksi myös lääkärit ovat suhtautuneet suopeasti matkustusintooni. Viime kesänä olin kesken sytostaattihoitojen 10 päivää Kreetalla. Syksyllä ennen viimeisintä leikkausta Lontoossa. Nyt on kaikki hoidot ainakin toistaiseksi ohi ja reissuja onkin mukavasti tiedossa.

Ensi lauantaina hyppään koneeseen ja matkustan työreissulle Madridiin. Kesällä on ajateltu miehen kanssa tehdä pieni reissu Eurooppaan ja heinäkuun lopulle on suunniteltu yhden ystävän kanssa Nizzan reissua. Siihen huipentuu meidän kahden vuoden kieliopinnot kansalaisopistossa. Saapi nähdä, osataanko muuta sanoa ranskaksi kuin tilata lasit valkoviiniä :) Syyslomalla vielä kutsuu Mallorca ja rakkaan ystävän seura.

Tavoitteena onkin ollut, että aina kun yksi reissu on tehty, niin seuraava on jo suunnitteilla. Nyt on siinä suhteessa aivan loistava tilanne. Monta kivaa reissua edessä! Sitä jaksan vaan ihmetellä, että kaikki ihmiset eivät pidä matkustamisesta. Madridin ilmaiselle reissullekaan ei ollut tarpeeksi lähtijöitä ja siksi minä sairauslomalaisena tai puolikkaanakin pääsin mukaan.

Omiin tyttäriin olen onnistunut tartuttamaan tämän matkustusintoni. Heitä on kuljetettu mukana ihan pienestä pitäen ja nyt ovat molemmat jo siinä tilanteessa, että matkustelevat ilman meitä vanhempiakin. Toki innolla lähtevät meidänkin kanssa aina kun mennään Suomen rajojen ulkopuolelle ja isi ja äiti maksaa. Haaveena olisikin lähteä jonain jouluna vähän pidemmälle reissulle koko perheellä. Mutta ensin taas säästetään, se kuuluu asiaan!

Nyt keskityn kuitenkin vielä nautiskelemaan lähimatkailusta mökillä ja mikäs täällä on taas ollessa. Maisemat ikkunasta on kohtuullisen kivat!

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Myöhästynyt syntymäpäivälahja

Vielä tipahti yksi synttärilahja ja se tuli sairaalassa. Tänään oli nimittäin viimeinen Herceptin-hoito! Itse olin varautunut siihen, että vielä menen yhden kerran kolmen viikon päästä. Siksi olikin niin iloinen yllätys, kun hoitaja ilmoitti, että se oli nyt sitten tässä, ei tarvitse enää tulla. Taaskin on kyllä vähän kaksijakoinen fiilis, toisaalta helpottunut, mutta toisaalta mietityttää, että ihan oikeasti, olisiko tässä nyt kaikki. Voisiko se mitenkään olla mahdollista, että hoidot olisi minun osaltani nyt kokonaan ohi?

Tämä vuoden Herceptin-jakso on toisaalta ollut kevyttä hoitoa verrattuna sytostaatteihin, mutta toisaalta niin kamalan pitkä ja uuvuttava. Vaikka ei ole ollut pahoinvointia, niin tämä uuvuttava väsymyskin on ihan oikeasti alkanut tympiä melkoisesti. Josko nyt alkaisi ihan kunnollinen toipuminen ensin leikkausta varten ja sitten kokonaan. Tähtäimenä olisi kuitenkin olla syksyllä täysin työkuntoinen. Onkohan utopistinen tavoite?!

No jaa, sen näkee sitten. Joka tapauksessa nyt on pakko ottaa vielä yhdet päikkärit, sen verran koville otti tämän päivän hoito. Jos sitten jaksaisin olla hetken hereillä ennen yöunia...


maanantai 27. huhtikuuta 2015

Rouva 50

Niinpä, ei siinä auta mikään, nyt on sitten mittarissa pyöreitä vuosia ihan 50. Yritän tässä kuumeisesti miettiä, että miltä nyt tuntuu. Onko jotenkin erityisen vanha olo, vaiko ihan sama entinen? Pakko tunnustaa, että en kyllä huomaa mitään eroa eiliseen! Itse asiassa on ihan hyvä olla juuri tässä ja nyt. Jos saisin valita, että palaanko takaisin kolmekymppiseksi vai pysynkö viisikymppisenä, niin enpä taitaisi vaihtaa. Ihan jo senkin takia, että en millään jaksaisi enää elää kaikkea ikävää uudestaan. Toki mukana on kivojakin muistoja, mutta aika paljon myös ikäviä. Nyt on hyvä näin.

Millaista sitten on viisikymppisen naisen elämä verrattuna kolmekymppiseen? Koen kyllä olevani PALJON viisaampi ja kokeneempi, elämää nähnyt, voisi sanoa. Kolmekymppisenä olin pienen, vakavasti sairaan lapsen äiti ja huoli lapsesta ajoi kaiken ohi. Aikaa itselle ei juurikaan jäänyt. En muista juurikaan ajatelleeni, mitä  muuta edes olisin halunnut elämältä. Perheen perustaminen ja perheestä huolehtiminen oli silloin se kaiken a ja o. Nyt mietin tekemisiäni todella paljon itsekkäämmin. Mietin ihan oikeasti, mitä minä haluan, mistä minulle tulee hyvä mieli ja ennen kaikkea, mitä jaksan. Toki perhe kulkee mukanani aina ja kaikkialla ja heidänkin hyvinvointinsa on minulle tärkeää, mutta yhtä lailla olen oppinut huolehtimaan myös itsestäni.

Kolmekymppisenä minulla ei käynyt mielessäkään, että voisin itse sairastua vakavasti. En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos tämä syöpärumba olisikin ajoittunut siihen. Onneksi niin ei käynyt!

En ajatellut viisikymppisiä enää juhlistaa sen ihmeemmin. Yhdet juhlat on jo juhlittu, kun pidimme miehen kanssa yhteiset satavuotisjuhlat syksyllä. Ensi viikonloppuna keitän kahvit mökillä ihan vaan lähipiirille, mutta se on sitten siinä, muita juhlia ei tule. Tai no, ihan pikkuisen juhlistamme pyöreitä vuosiani vielä rakkaan ystävän kanssa syyslomalla. Lennot Mallorcalle on jo varattu!

Mutta nyt paluu arkeen ja mars labraan! Huomenna ehkä on viimeinen Herceptin, saapi nähdä miten käy. Että sellainen synttäripäivä!

Ihanan orkideakimpun sain mieheltä aamulla! 

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Leikkaussali kutsuu taas

Tänään oli taas sairaalapäivä. Olin plastikkakirurgin vastaanotolla suunnittelemassa tulevaa leikkausta. Nykyinen implanttihan on vain väliaikainen, suolavedellä täytetty venytysrinta eli tilalle täytyy vaihtaa oikea silikoni. Samalla saan kuulemma myös rasvaimun vatsamakkaroista, että saadaan implantin reunaan pehmikettä. Onpa hyvä, etten ole sitten kuitenkaan vielä innostunut laihduttamaan, niin on mistä ottaa! Voisi ottaa vaikka vähän reilumminkin, ei haittaisi yhtään! Toisen rinnan kohotusta mietittiin myös, mutta päätettiin jättää tekemättä. Kirurgi oli sitä mieltä, että suht samanlaiset rinnat saa aikaiseksi ilman kohotustakin. Hyvä niin, sillä mitä vähemmän leikellään, sen nopeammin toivun, toivottavasti.

Leikkauspäivä on toukokuun viimeisellä viikolla eli ehdin olla melkein koko toukokuun töissä. Sairauslomaa ei tarvitse ottaa kuin neljä päivää ja se on taas talouden kannalta hyvä juttu. Muuten en oikein tiedä, mitä ajattelisin leikkauksesta. Ensimmäistä kertaa olen menossa rintaleikkaukseen niin, että ei ole syöpäkasvaimia etukäteen tiedossa ja toivottavasti niitä ei leikkauksessakaan löydy. Leikkaus on siis pienin tähänastisista ja toipuminen pitäisi olla suht nopeaa. Siitä huolimatta olo on jotenkin surkea, taas mennään. Kolmas tai oikeastaan neljäs leikkaus reilun vuoden sisään, jos laskimoportin laittokin lasketaan. Siinä on ihan reilusti yhdelle ihmiselle kestettävää ja vähän liikaakin, jos minulta kysytään. Voisi tämä leikkausrumba nyt jo riittää. En vaan mitenkään saa itseäni uskomaan, että tämä voisi olla viimeinen leikkaus. En uskalla ajatella niin.

Onneksi viikonloppu oli yhtä juhlaa ja postiivista energiaa. Olin Helsingissä rakkaan ystävän luona ja voimaannuin oikein urakalla. Syötiin hyvin, shoppailtiin ja käytiinpä jopa Tornissa päivädrinksuilla. Nyt taas jaksaa  vaikka vielä yhden rintaleikkauksen!




keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Oma koti kullan kallis tai sitten ei

Alkuvikko sujui kuntoilun merkeissä Tahkolla. Tarkoitus oli hiihtää, mutta sääolosuhteet pakottivat muuttamaan suunnitelmia. Niinpä kävelin, kävin kuntosalilla ja keilasin, kun taivaalta tuli vettä ja räntää. Kiva reissu joka tapauksessa.

Mies jäi vielä Tahkolle, mutta minä jouduin tulemaan tänään jo töihin. Täällä odottikin sitten asunnon puunausurakka. Asuntomme annettiin viime viikolla välittäjälle myyntiin ja huomenna tulee ammattikuvaaja ottamaan esittelykuvat. Asunto pitäisi nyt sitten saada "steriiliin" kuntoon huomiseksi. Kaikki henkilökohtaiset tavarat pois näkyviltä ja niitähän riittää... Teen tämän siivousurakan kyllä ihan mielelläni, jos se vaan yhtään edesauttaisi, että kaupat syntyisivät nopeasti ja pääsisimme etsimään uutta kotia.

Joku saattaa miettiä, että kaiken tämän sairausrumban keskellä ei ole mitään järkeä alkaa vielä raskaaseen asunnonvaihtoprojektiin. Ei kai siinä järkeä olekaan, pakko myöntää. Toki meidän tilanne on sellainen, että vanhempi tytär on jo lentänyt pesästä ja nuorempikin on jo lukiossa. Meitä ei pidättele enää mikään täällä kaupunkilähiössä, 10 km päässä keskustasta. Kenenkään työt tai koulut ei ole enää täällä. Yksi iso syy muuttointoon on kuitenkin myös minun korvien välissä. Eihän toki ole tämän asunnon syy, että minä olen sairastanut niin paljon, mutta valitettavasti viimeinen kymmenen vuotta tässä asunnossa on auttamatta ollut yhtä sairastamista. Nämä seinät kerta kaikkiaan kaatuvat minun päälleni ja ahdistavat minua. Niin monet itkut olen täällä itkenyt ja melkein jo hautajaisetkin suunnitellut. Ne ovat niin ahdistavia muistoja, että kaikki iloiset ja hyvät muistot, joita on myöskin paljon, hautautuvat sinne alle. Tuntuu siltä, että minun on pakko päästä täältä pois, muuten ei voi terve elämä alkaa, muuten tämä tauti ei jätä minua rauhaan. Eihän se toki niin ole, mutta se tunne on vaan niin vahva, että tämä on nyt tehtävä. Onnistuu sitten tai ei, sen näkee tässä kevään kuluessa. Onneksi muukin perhe on pikkuhiljaa kallistunut muuton kannalle, ettei tämä nyt sentään ole vain minun jääräpäisyyttäni. En toki väkisin perheeltäni ole kotia viemässä.

Mielenkiintoista oli huomata, että yksi toinenkin rintasyöpäblogisti oli kirjoittanut tästä aiheesta ja melkeinpä täsmälleen minun ajatuksiani. En ole siis ainoa rintasyöpäpotilas, jolle koti ei olekaan enää koti, vaan melkeinpä vankila.

Siinäpä taas oli paatosta kerrassaan ja sitten vessan pesuun....

Mukavaa pääsiäistä!!





sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Jatkokuvioiden suunnittelua

Taas on yksi työviikko (3 päivää) takana ja vielä muutama sairauspäivä edessä ennen seuraavaa työrupeamaa. Viime viikolla kävin lääkärissä kontrollikäynnillä. On se vaan kumma juttu, ettei niihin ikinä totu, vaikka kuinka usein kävisi. Minun kontrollit on nyt kolmen kuukauden välein, mikä toisaalta ahdistaa, kun niitä on niin usein. Toisaalta taas on helpottavaa, että joku muukin tarkkailee vointiani kuin minä itse. Tästä kontrollista selvisin ihan verikokeilla ja perustutkimuksella. Ja kaiken pitäisi olla nyt hyvin eli olen tällä hetkellä ainakin paperilla terve. Periaatteessa olisi pitänyt käydä myös magneetissa, mutta se ei nyt onnistu. Minulla on leikattussa rinnassa expanderi eli kudoslaajenninproteesi. Varsinainen sanahirviö... Tarkoittaa sitä, että rintakudosta venytetään ruiskuttamalla expanderiin keittosuolaliuosta noin kuukauden välein, kunnes se on täysi. Minun kohdallani sinne saatiin ahdettua 4,5 dl keittosuolaliuosta ja nyt se on tosiaankin täysi, melkein kivikova. Joka tapauksessa expanderissa on metallilevy, joka estää sen, ettei ruisku puhkaise siihen reikää täytettäessä ja siksi magneettia ei voi nyt ottaa.

Edessä on keväällä tai alkukesästä taas leikkaus, jossa expanderi poistetaan ja tilalle laitetaan varsinainen silikonirinta. Samalla voidaan kohottaa myös tervettä rintaa, jos niin haluan. Pitäisi vaan päättää, että haluanko. Ajatukset on siinäkin asiassa ristiriitaiset. Toisaalta toivoisin mahdollisimman pientä leikkausta ja nopeaa toipumista, joka onnistuisi, jos vaihdetaan vaan silikoni. Toisaalta tottakai haluaisin, että rintavarustukseni olisi mahdollisimman samanlainen molemmin puolin ja sitä varten tarvitsisin sen kohotuksen terveelle rinnalle. Vielä on kuukausi aikaa miettiä, mutta sitten on plastiikkakirurgin vastaanotto ja asia pitää päättää. Tällä hetkellä en tiedä vielä yhtään, mihin päädyn. 

Lääkärin kanssa keskusteltiin muutenkin tilanteestani. Totta kai ymmärrän, ettei lähtökohdat ole kovin hyvät, jos tauti on uusiutunut jo kahteen kertaan. Onneksi ihana lääkärini osaa valaa minuun uskoa siihen, että tämä olisi nyt tässä. Ainakaan ei kannata uhrata aikaa murehtimalla sellaista, mitä ei edes tiedä tapahtuvaksi. Siispä sovimme, että olen terve, kunnes toisin todistetaan. Sillä mennään... nyt kerään taas voimia huomiseen hoitoon ja mikäs tässä on ollessa näissä maisemissa. Illalla vasta mökiltä kotiin!



maanantai 9. maaliskuuta 2015

Töissä ja vapaalla

Kela sai sitten kuitenkin tehtyä osasairauspäivärahapäätökset ajallaan. Nyt on sitten ensimmäiset työpäivät takana ja tällä hetkellä olen taas sairauspäivillä. Kovasti olen yrittänyt miettiä, miltä tämä nyt oikein tuntuu. Jaksanko töissä varmasti, edes kolme päivää? Tuntuu siltä, että jaksan, vaikka tosi väsynyt olen illalla, enkä sitten mitään muuta jaksakaan. Toisaalta ihanat oppilaat antavat minulle ihan hurjasti energiaa. Työpäivän aikana en väsymystä edes huomaa, vasta illalla se iskee. Onneksi kotona ei tarvitsekaan välttämättä tehdä yhtään mitään kuin pötköttää sohvalla ja katsella telkkaria. :)

Nyt kun viikkoon kuuluu kolme työpäivää, niin nämä alkuviikon vapaapäivät tuntuvat aivan ihanilta ja vähän ylellisiltäkin, jotenkin erilaisilta kuin silloin, kun olin kokonaan sairauslomalla. Nytkin lauantaina hyppäsin Onnibussiin ja ajelin tänne Turkuun tyttären luo, missä minua odotti valmis ruokapöytä. Tytär oli kokkaillut meille kampasimpukkapastaa ja oli tosi herkullista. Keneen lie tytär tullut, ei ainakaan äitiinsä! Illalla olimme teatterissa katsomassa ihanaa Seiliä. Eilen shoppailtiin ja käytiin naistenpäivälounaalla aivan upeassa  italialaisessa ravintolassa, Trattoria Romanassa. Illalla taas kultturinautintoa, tyttären opiskeluporukan oma spexi eli hauska teatterihupailu omstartteineen. Ja vielä tänään, maanantaina olen täällä Turussa, kun on nämä alkuviikon sairauspäivät. Ei voi muuta sanoa kuin, että nautin ihan täysillä. Tänään Onnibussi vie minut taas kotiin ja vasta keskiviikkona on vuorossa työt. Sopii minulle oikein hyvin! Vähän mietityttää kyllä lähteä täältä aurinkoisesta ja keväisestä Turusta kotipuolen loskaan...




torstai 26. helmikuuta 2015

Byrokratian rattaissa osa 2

Nyt se sitten vihdoin ja viimein tapahtui. Se, mitä olen odottanut jo kaksi pitkää kuukautta. Viime viikolla se jo kertaalleen peruttiin, mutta "pienen" ärisemisen jälkeen sain uuden, päivystyssellaisen. Kela on ilmoittanut, ettei hyväksy osasairauspäivärahahakemustani ilman sitä eli vaihtoehtoja ei ole. Joko arvaatte, mistä on kysymys? No tietenkin työterveyslääkärin vastaanotosta! Edelleenkin hämmästelin, että työterveydessä on kuulemma niin paljon ruuhkaa, ettei aikaa saa kuin kuukauden päähän. Tälläkään reissulla en nähnyt ketään muuta potilasta koko isossa aulassa. Mitä ihmettä henkilökunta oikein tekee?

No, joka tapauksessa tällä kertaa kohtelu oli oikein asiallista ja jopa miellyttävää. Kokenut lääkäri kyseli tarkasti vaivoistani ja lupasi laittaa lausunnon postiin heti loppuviikosta. Siinä vaiheessa hermostuin taas ja selitin, että tarvitsen lausunnon nyt heti, ennemmin ei Kela tee päätöstä. Onneksi sain tällä kertaa ymmärtävää kohtelua ja lupauksen, että lausunto on valmiina ajanvarauksessa seuraavana päivänä ja uskokaa tai älkää, se myös oli silloin valmiina!! Kiikutin sen ihan omin pikkukätösin Kelan tiskille ja katsoin vierestä, kun virkailija leimasi sen saapuneeksi. Nyt ei enää mikään voi mennä pieleen, eihän?? Osasairauspäivärahakausi alkaa siis maanantaina eli vähän viime tippaan tämä jäi, vaikka asian valmistelu alkoi heti joulun jälkeen. Tälläista tämä on, suomalaista byrokratiaa parhaimmillaan tai pahimmillaan :)

Nyt unohdan taas paperisodan ja keskityn lomailemaan. Tällä hetkellä istun junassa matkalla Helsinkiin, illalla siirryn Turkuun, missä olisi edessä vanhemman tyttären muutto ihanaan yksiöön. Ylioppilaskylä saa nyt jäädä taakse ja Tavasti odottaa. Olen niin iloinen hänen puolestaan!

Nuoremman tyttären kanssa käytiin eilen kivassa aamupalapaikassa, Kansantarinassa. Siellä saa hotelliaamupalan ilman hotellia eikä maksa paljoa! Taidan ottaa tavaksi käydä täällä kerran viikossa, sen verran mukava avaus päivälle!


sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Ystävyydestä

Eilinen ystävänpäivä laittoi minutkin miettimään, mitä se ystävyys oikein on, kuka ihan oikeasti on minun ystäväni. Jos kriteerinä on se, kelle kerron omista asioistani eniten, niin paras ystäväni on ehdottomasti psyk.polin hoitajani, jolta en salaa mitään, vaan kerron ne kaikkein tuskaisimmatkin ajatukset. Mutta hän tekee sitä kuuntelua työkseen eli ei ehkä voi sanoa, että hän olisi varsinaisesti ystäväni.  Hyvänä kakkosena tulee oma tukihenkilöni, joka myös saa niskaansa aikamoisen lastin asioitani, kun tapaamme. Hänen kanssa on tätä keskustelua käyty ja todettu, että ei enää voi puhua tukihenkilösuhteesta, vaan ihan oikeasti meistä on tullut kuluneen vuoden aikana erittäin hyviä ystäviä. Kuuntelemme tasapuolisesti toinen toistemme suruja ja iloja. Tosi ihana juttu vielä tällä iällä saada uusia ystäviä!

Tämä sairastaminen on muuttanut joitakin ystävyyssuhteitani. Toisia vaan parantanut ja lähentänyt entisestään, mutta toisia viilentänyt. Kaikille ei ole ilmeisesti niin helppoa seurustella syöpäpotilaan kanssa, vaikka itse en koe muuttuneeni ystävänä millään lailla, enkä mielestäni myöskään mitenkään erityisesti välitä keskustella  terveiden ystävieni kanssa sairausasioista ja niin kuormittaa heitä murheillani. Siitä huolimatta muutamia ystävyyssuhteita on tässä parin vuoden aikana jäänyt vähän katkolle ja se tuntuu ikävältä, vaikka toisaalta ymmärränkin, miksi niin on käynyt. Onneksi edelleenkin ympärilläni on ihania ihmisiä, joille olen sama ihminen kuin aina ennenkin ja jotka haluavat edelleenkin viettää kanssani aikaa riippumatta siitä, olenko sairas vai terve. Ilman tätä läheisjoukkoa elämäni olisi NIIN paljon kurjempaa!

Voiko muuten omat vanhemmat olla myös ystäviä? Sanoisin että voivat ja ilmeisesti ainakin omat vanhempani ovat samaa mieltä, koska kävivät minua tervehtimässä eilen näin ihanan ystävänpäiväkukkakimpun kanssa! Kiitos! <3


torstai 12. helmikuuta 2015

Byrokratian rattaissa

Tämä viikko on kulunut melko lailla totaalisesti kevään ja syksyn työkuvioita pohtiessa. Viime viikolla kävin vihdoin ja viimein työterveydessä näyttäytymässä. Lääkärin puheille en toki päässyt, vaan minua puhutti työterveyshoitaja, joka antoi ymmärtää, että ihan turhaan mietin mitään työkuvioita. Parempi vaan jäädä heti eläkkeelle, kun kohta kuitenkin kuolen pois. Tai näin minä hänen puheensa tulkitsin ja arvaatte varmaan, että tuntui melkoisen pahalta. Yritin kuitenkin sitkeästi kysellä erilaisista vaihtoehdoista syksyä ajatellen, mutta hänellä ei ollut asiasta oikein mitään sanottavaa. Neuvoi vaan soittamaan kaupungin kuntoutusasioista vastaavalle henkilölle. Ei kuulemma kuulu hänelle... Mikähän sitten mahtaa kuulua?

Ei toki riitä, että kerroin tarinani kaikessa surkeudessaan hoitajalle, vaan sama pitää toistaa vielä kolmen viikon päästä lääkärillekin, joka hänkään ei varmaankaan osaa minua mitenkään tässä asiassa auttaa. Olisin tarvinnut b-lausunnon Kelaa varten heti, mutta ei onnistunut sekään. Työterveydestä saisin sen vasta silloin kolmen viikon päästä, kun osasairauspäivärahakauden pitäisi olla jo menossa. Herää siis oikeasti kysymys, mitä ihmeen hyötyä työterveydestä minulle oikein on? Joka tapauksessa vaaditaan, että työterveys on mukana tässä työllistymisprosessissa, vaikka siitä ei mitään apua olisikaan.

Luojan kiitos omassa syöpäsairaalassa asiat hoituu. Yksi puhelinsoitto ja b-lausunto oli matkalla Kelaan. Lisäsairauslomakin hoituu puhelinsoitolla, jos ei päätös Kelalta tule parissa viikossa. Mitä tekisinkään, jos en tarvittavia lappuja saisi sairaalalta?

No nyt on sitten hakemus tehty ja sitten vaan odotellaan, että Kela tekee päätöksen, toivottavasti myönteisen. Samaan syssyyn joudun miettimään jo ensi syksyä, vaikka ei olekaan mitään tietoa, missä kunnossa mahdan olla. Ehkä täydessä työkunnossa, ehkä taas leikkauspöydällä tai jotain siltä väliltä. Mahdoton sanoa. Siitä huolimatta nyt jo täytyy varautua siihenkin, etten pystykään täysipäiväiseen työhön. Silloin joudunkääntymään Kevan puoleen, joka voi myöntää minulle osatyökyvyttömyyseläkkeen. Sitä varten tarvitaan taas monenlaista lausuntoa ja palaveria ja ennen kaikkea työpaikalta suunnitelma, miten voisin työni osittaa. Siinäpä sitä riittääkin mietittävää. Hakemuksen käsittelyyn menee kuulemma 2-3 kuukautta eli huhtikuussa viimeistään pitäisi olla jotain tietoa tulevasta ja silloin pitäisi olla myös kaikki työterveyden palaverit käytynä. Huh, huh, siinäpä sitä riittää mietittävää.

Huomenna kuitenkin unohdan taas kaikki nämä kuviot. On nuorimmaiseni prinsessapäivä, wanhojen tanssit. Puvun paljetit on ommeltu, kynnet laitettu, ripset tuuhennettu, aamulla kampaus ja meikki ja sitten menoksi.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Social life

Monenlaista on taas tapahtunut lähipäivinä. Keskiviikkona oli hoidot ja tapasin myös lääkärin. Tällä kertaa paikalla oli se minun oma, paras lääkäri. Keskustelimme jatkosta ja hän oli valmis kirjoittamaan minulla B-lausunnon kevättä varten, että voin tehdä töitä osa-aikaisena. Puhuimme myös jo ensi syksystä ja mahdollisuudesta hakea osa-aikaeläkettä Kevalta. Siihenkin saan tarvittavat lausunnot, jos siihen ratkaisuun päädyn. Tällä hetkellä olen ihan päästäni pyörällä, enkä tiedä yhtään, mikä olisi viisasta. No, onneksi sitä ei tarvitse päättää ihan heti. Joka tapauksessa Herceptin-hoidot päättyvät toukokuussa eli periaatteessa minun pitäisi olla työkunnossa syksyllä, siis periaatteessa...

Keskiviikkoilta menikin nukkuessa ja torstaiaamupäiväkin. Olen huomannut, että mitä pidemmälle tämä hoitoputki menee, sitä väsyneempi olen hoitojen jälkeen. Varaan suosiolla pari päivää ihan vaan torkkumiseen. Torstai-iltana olin kuitenkin taas jo vauhdissa ja lähdin kahville ja elokuviin ystävä-tukihenkilöni kanssa. Purin taas omaa epävarmuuttani tulevaan ja sain tsemppiä ja vahvistusta sille, että elämä voisi jopa palailla pikkuhiljaa ennalleen. On se vaan uskomatonta, miten paljon helpottaa, kun voi puhua asioista kaunistelematta. Elokuva oli suomalaista hömppää: Viikossa aikuiseksi. Ihan harmitonta hupailua, joka sopi tähän saumaan oikein hyvin. Toki elokuvaankin oli saatu tungettua pieni rintasyöpätapaus, joka onneksi jäi hyvin pieneen osaan.

Perjantaina oli vuorossa toinen syöpäystäväni, jonka kanssa tapasimme aamupalan merkeissä kahvila Muistossa. Ihailen niin kovin hänen energisyyttään. Voi kun minäkin olisin 7-kymppisenä yhtä tarmokas! Häneltäkin sain arvokkaita neuvoja kuunnella ensin itseäni ja miettiä vasta sitten töitä. Se syyllisyys, mitä tunnen jatkuvista poissaoloistani töissä joutaisi jo romukoppaan. En minä tätä tautia ole itselleni tilannut, ei kukaan minulta ole kysynyt, haluaisinko alkaa rintasyöpäpotilaaksi. Eli en siis mitenkään voi olla syyllinen siihen, että oppilaani ovat taas sijaisen hoivissa. No, joka tapauksessa loistava aamupala ja loistavaa seuraa, kiitos!!

Perjantai-illalle oli oma rakas ukkokulta järkännyt minulle teatteri-illan: Yksi lensi yli käenpesän. Hyvä ja koskettava esitys sai miettimään myös mielen sairauksia. Aikoinani kilpirauhasen vajaatoiminnan alkuvaiheissa kipuillessani sain minäkin siitä maistiaisia, miltä tuntuu, kun ei vaan jaksa mitenkään olla. Tuntuu, että koko elämä on yhtä tuskaa. Toki sytostaattien aikana vähän vastaavia fiiliksiä oli, mutta ne oli helpompi kestää, kun tiesi, mistä ne johtuvat ja että menevät viikossa ohi. Juuri nyt tällä hetkellä koen olevani henkisesti aika vahva.

Lauantaina saimme ihania vieraita iltakahville. Serkkuni, hänen miehensä ja kummityttömme poikaystävänsä ja siskonsa kanssa tulivat meidän iloksemme. Voi sitä ihanaa pulputusta ja elämäniloa, mikä näistä nuorista yhdessä oman kuopuksemme kanssa kumpusi! Ja mikä ihaninta, ei tarvinnut edes sivuta mitään typeriä sairausasioita. Tapaamme sen verran harvakseltaan, etten ole heille vuodattanut näitä sairauskertomuksiani ollenkaan. Ihan tietoinen valinta minulta, etten ole avautunut näistä asioista ihan kaikille. Minusta on hyvä, että on ihmisiä, joiden kanssa voin olla niin kuin aina ennenkin. Ehkä kerron sitten joskus, jos tulee sopiva paikka. Mutta vähän oudolta kahvipöytäkeskustelun avaukselta tuntuisi sanoa, että niin, minulla on muuten rintasyöpä...

Tänään sitten saapuu se paras vieras. Esikoinen tulee Turusta parin päivän visiitille kotiin. On luvannut esitellä opinahjoaan lähiseudun lukioissa ja samalla mainostaa valmennuskurssia, jota on järkkäilemässä. Siitä hyvästä mekin saamme nauttia hänen seurastaan pitkästä aikaa. Luvassa olisi ainakin kirpparipöydän laittoa ja aamupalabrunssia kaupungilla :)



tiistai 27. tammikuuta 2015

Terveydeksi!

Olen syksystä asti kipuillut huonon hemoglobiinin kanssa, vaikka veriarvot muuten alkaa nyt olla jo ihan normaalit. Syynä on tietysti hoidot ja leikkaukset, eipä tuo nyt ihme ole. Mutta kun olen muutenkin niin väsynyt, niin huono hemoglobini ei ainakaan auta asiaa. Siispä olen nyt ottanut ryhtiliikkeen ja alkanut terveysintoilijaksi  tai jotain sinnepäin, josko terveellisrmmät elämäntavat auttaisivat tähän vaivaan.

Mieheni osti minulle joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen, joka mittaa päivän mittaan otetut askeleet ja tarkkailee myös unenlaatua. Tiedot voi sitten synkronoida tähän pädille tai puhelimeen, missä niitä voi tarkastella pitkältäkin ajalta. Niinpä otin tavoitteeksi, että joka päivä täytyy tulla 10000 askelta ja yllättäen se onkin onnistunut kohtuullisen helposti. Ihan muutama päivä on kuukauden aikana jäänyt alle tavoitteen. Olen käynyt salilla ja lenkkeillyt, ei mitään sen ihmeempää. Sen verran kilpailuhenkinen olen, että ihan oikeasti yritän huolehtia, että liikuntatavoite jokaiselle päivälle täyttyy.


Liikunnan lisäksi olen yrittänyt myös tarkistella vähän ruokailutottumuksiani. Myönnän, että olen lohtusyöppö. Kun elämä potkii päähän, syön suklaata tai muita herkkuja. Terveellistähän se ei missään tapauksessa ole, mutta siihen olen ajautunut. Nyt yritän sitten pyristellä huonoista tavoistani eroon. Päivä alkaa kaurapuurolla, johon sekoitan pakasteesta tyrnimarjoja ja mustikoita. Kannullinen teetä ja kurkkuvoileipä siihen lisäksi, niin pärjään aamupäivän oikein hyvin.  Päivän mittaan yritän välttää liikaa leivän syömistä ja pysyä herkuista erossa ja huolehtia, että kasviksia on jokaisella aterialla lautasella.

Ruoka-aineallergiat rajoittavat hedelmien syömistäni tai niin ainakin luulin. Appelsiinisivunkin syöminen aiheuttaa rakot suuhun, mutta yllätys yllätys, huomasin ilokseni, että itsepuristettu appelsiinimehu ei aiheuta minulle mitään oireita. Niinpä marssin Giganttiin ja ostin itselleni sähkökäyttöisen sitruspusertimen ja se onkin ollut nyt tehokkaassa käytössä. Herkuttelen itsepuristetulla appelsiini-, greippi- tai veriappelsiinimehulla ihan päivittäin. 

Huomenna on taas hoitopäivä ja labroissa pitäisi näkyä uudet tuulet - toivottavasti! Olo ainakin tuntuu nyt jo vähän reippaammalta. :)



lauantai 24. tammikuuta 2015

Mietittävää

Olen ollut taas pari päivää isän ja äidin ilona tai riesana, miten sen nyt ottaa. Mukavaa vaihtelua minun sairauslomapäiviin. Ehdittiin leipoa karjalanpiirakoita, shoppailla, lenkkeillä, siivota ja stailata edesmenneen tätini asunto myyntikuntoon ja jutella taas paljon kaikenlaista.

Isä ja äiti ovat päättäneet, että siirtävät talonsa ja mökkinsä lahjoituksena meille kolmelle lapselle. Jättävät hallintaoikeuden toki itselleen. Ymmärrän kyllä, että haluavat tehdä perinnönjaon tällä tavalla jo nyt, mutta toisaalta en kuitenkaan mitenkään haluaisi vielä edes ajatella aikaa ilman heitä. Ja siitähän tässä on kysymys. Pakko vaan totutella ajatukseen, että rakkaita ihmisiä ei voi loputtomiin pitää tässä lähellä, niin kipeältä kuin se ajatus tuntuukin. Silkkihansikkain on elämä minua kohdellutkin siltä osin, kun en ole joutunut luopumaan läheisistäni pitkään aikaan. Tädin kuolema syksyllä oli siinäkin suhteessa pysäyttävä.

Ei elämää voi kuitenkaan elää niin, että miettii, mitä ikävää tänään voisi sattua itselle tai läheisille tai ensi viikolla tai vuoden päästä. Elän täysillä tässä ja nyt huomioiden läheisiäni niin hyvin kuin tässä tilanteessa pystyn. Mitä tapahtuu, se tapahtuu. Turha surra sitä, mistä ei tiedä. Nämä ovat minun elämiseni mottoja ja niistä yritän pitää kiinni.

Viikonloppu kuluu täällä mökillä takkatulen ääressä ukkokullan kanssa. Siinä on hyvä nollata ajatukset ja kelata ihan nollilla vaan. :)



maanantai 12. tammikuuta 2015

Puolikas vai kokonainen?

Ensinnäkin täytyy itsekin oikein huokaista. Tämä on nimittäin minun sadas postaus tähän blogiin. Sata kertaa olen siis istunut alas ja purkanut tuntojani teille lukijoille, joita on myöskin ilahduttavan paljon kertynyt. Toivottavasti en ole valituksillani saanut ketään samaa polkua kulkevaa ahdistumaan syöpäjutuillani. Ihan oikeasti syövästä huolimatta minun asiani ovat juuri tällä hetkellä oikein hyvin! Tärkein viestini tämän blogin välityksellä onkin, että syövän kanssakin voi elää ihan hyvää ja aktiivista elämää.

Aktiivinen olen kyllä todellakin ollut viime päivinä. Keskiviikkona Herceptin sairaalalla, torstaina Turkuun tyttären luo. Shoppailua ja loistavaa pastaa Trattoria Romanassa!  Perjantaina tyttären vatsantähystys Raisiossa ja sieltä takaisin kotiin Keski-Suomeen kuskaamaan toista tytärtä tallille ja takaisin. Lauantaina teatterissa molempien tyttärien kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Lauantain toivottuja. Eilen salilla treenaamassa ja illalla tytär junalle ja takaisin Turkuun ja mies mökiltä junalla kotiin. Laatuaikaa siis naisten kesken viikonloppuna! 

Mutta palatakseni otsikkoon, kävin tänään sairaalan sosiaalityöntekijän luona hakemassa neuvoja tälle keväälle. Tällä hetkellä jaksan ihan hyvin arkiset askareet ja pienet reissutkin, kun ei tarvitse murehtia työasioita. Väsymys iskee aina jossain kohtaa, mutta nyt se ei haittaa, kun päiväunet voi ottaa silloin kun siltä tuntuu. Ahdistaa vaan ajatus täysipäiväisestä paluusta töihin. Selvittelen mahdollisuutta palata töihin osa-aikaisena hiihtoloman jälkeen. Pitäisi onnistua, jos vaan rehtori sen hyväksyy ja sijainen pystyy jatkamaan.

Tähän asti olen aina ollut sitä mieltä, että työ on minulle parasta lääkettä. Työ on se, joka pitää ajatukseni muualla ja minut pirteänä ja virkeänä. Syksyllä jouduin kuitenkin toteamaan, että ei se enää ole niin. Surkuhupaisaa oli todeta, että odotin leikkausta, että pääsisin huilaamaan töistä sairauslomalle. Se oli minulle selvä merkki, että jotain täytyy nyt tehdä toisin. Tämä sairaus elää omaa elämäänsä, siihen en voi vaikuttaa, mutta töihin voin. Missään ei ole määrätty, että minun täytyy uuvuttaa itseni vielä työlläkin. Työ ei ole eikä saa olla minun elämäni ykkösjuttu. Aikaa ja voimia täytyy jäädä siihen, että teen minulle mieluisia asioita, minulle tärkeiden ja rakkaiden ihmisten kanssa. Miten osa-aikatyö vaikuttaa perheen talouteen, sitä en nyt mieti. Kyllä talousasiat järjestyy tavalla tai toisella - luulisin...

Nyt jaksan taas leipoa ja hemmotella perhettä esimerkiksi tuoreilla sämpylöillä. Uusi resepti tuli kokeiltua ja hyvää oli!




sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Parempaa uutta vuotta 2015!!!

Joulun pyhät on ohi ja uusi vuosi alkanut. Loma kului enimmäkseen mökillä, missä tytötkin viihtyivät meidän kanssa melkein viikon. Yhtään päivää ei kyllä oltu pelkästään omalla porukalla, sukulaisia kävi meillä ja mekin pyörähtelimme tervehdyskäynneillä. Uudeksi vuodeksi nuoriso halusi kuitenkin omien kavereittensa seuraan ja meillekin tuli mökille omat kaverit Helsingistä. Uusi vuosi otettiin vastaan loistavien ruokien merkeissä, mistä huolehtivat kulinaristiystävämme. Nyt on meilläkin yksi aukko taas paikattu sivistyksestä ja olemme syöneet hummeria, hyvää oli!!!


En tehnyt uuden vuoden lupauksia tänä vuonna. Sen sijaan heitin tuonne yläkertaan uuden vuoden toiveen, ihan vaan pienen sellaisen. Olisiko mitenkään mahdollista, että saisin yhden terveen vuoden ilman leikkauksia tai sytostaatteja? Kulunut vuosi on sillä saralla ollut vähän hurja näin jälkikäteen mietittynä. Kaksi rintaleikkausta ja yhdet sytostaatit, melkoisen monta sairaala- ja lääkärireissua, labroista puhumattakaan. Jos olisin tiennyt kaiken viime vuonna, en tiedä, miten olisin jaksanut. Onneksi en tiennyt. Olen mennyt vain päivä ja viikko kerrallaan, ottanut vastaan sen, mitä on annettu tai pakotettu ottamaan vastaan. Mitäpä muutakaan olisin voinut. Miten olen jaksanut, sitä edelleenkin ihmettelen. Jotenkin olen vaan turtunut tähän kaikkeen, tuntuu ettei mikään riitä, aina jotain ikävää tupsahtaa jostain nurkan takaa, kun vähänkin kuvittelen, että kaikki olisi hyvin. No, nyt en edes kuvittele, ihan pikkuisen vaan toivon...

Oikein hyvää, tervettä ja onnellista uutta vuotta 2015 muillekin!!