lauantai 22. heinäkuuta 2017

Ollakko vai eikö olla - siinäpä pulma!

Lääkärissä on taas käyty, enkä tullut yhtään viisaammaksi. Magneettikuva oli epäselvä, siitä ei pystynyt luotettavasti sanomaan, onko pahkurani rasvaa, arpikudosta vaiko uusi syöpäkasvain. Siispä matka jatkuu ensi torstaina ultraan ja ohutneulanäytteeseen. Tuloksista lääkäri soittelee sitten seuraavalla viikolla. Vaikka kuinka yritin tivata lääkärin mielipidettä tilanteeseen, hän ei uskaltanut tietenkään luvata, että syöpäkasvaimesta ei ole kysymys. Varmistetaan ja palataan asiaan sitten. Normaalistihan magneetti on se kaikkein varmin kontrolli, mutta eipä vaan minun kohdalla sekään toimi. Jälleen kerran sain kuulla olevani vähän erikoinen tapaus tälläkin rintamalla. Minua ei voi verrata kenenkään muun sairaushistoriaan. Tiedä häntä, pitäisikö ihan ylpeäksi heittäytyä, kun saa lääkärin suusta kuulla olevansa ainutlaatuinen!

Siispä taas odotan, ensin tutkimusta, sitten lääkärin soittoa. Tuntuu, että koko loma on mennyt odotellessa ja hermoillessa. Kärsivällisyys ei ole minun juttu ollenkaan ja nämä raastavat odotusviikot toisensa perään todellakin koettelevat jaksamistani. Alkaa olla jo sellainen fiilis, että ottaisin jo melkein vastaan sen syöpäkasvaimenkin, kun vaan tietäisin missä mennään. No, ehkä en kuitenkaan...

Kovasti haluaisin nauttia viimeisistä lomaviikoista ihan täysillä, mutta vähän vaikeaa se on. Josko pikkuisen piristystä elämään toisi parin päivän lomareissu Porvooseen ja Haikon kartanoon miehen kanssa. Sitä odotellessa vielä vähän mökkeillään.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

10 aihetta kiitollisuuteen

Taas kun magneetti ja kontrollikäynti syöpäpolilla lähestyy, huomaan miettiväni näitä sairausasioita vähän eri tavalla. Normaalielämässä syöpäajatukset tulee ja menee, mutta minun ei tarvitse pysähtyä niihin. Kontrollien edessä on pakko. On ihan pakko vähän kuulostella kehoa ja miettiä, onko kaikki tällä kertaa ok. No sehän on tietysti ihan turhaa. En minä pysty enää tutkimaan edes rintoja ja sen perusteella arvella yhtään mitään. Rasvapahkuroita siellä on, mutta onko ne varmasti rasvapahkuroita vaiko sitä itseään, enhän minä sitä voi tietää ja juuri siksi tämä vaihe on niin hermoja raastavaa!!!

Pessimisti ei pety-asenteella varustettuna mietin jo valmiiksi, miten elämä tulisi menemään, jos pateista löytyisikin syöpää. Ensin leikkaus ja sitten ehkä jotain hoitoja. Varmaankin menisi syksy saikulla. Tosi ärsyttävä ajatus sekin! En vaan uskalla ajatella, että kaikki on varmasti hyvin, silloin putoan liian korkealta ja kovaa, jos ei olekaan. Vähän tällainen marttyyrifiilis on siis päällä ja sitä yritän nyt kovasti kitkeä pois. Palailen tutun psykologini oppeihin. Jos tämä syöpäpirulainen on se valtavan iso miinusmerkkinen asia elämässäni, niin sille vastapainoksi yritän miettiä, mitkä asiat elämässäni on kuitenkin hyvin tällä hetkellä, mistä asioista olen kiitollinen. Keksinköhän kymmenen, yritetään...

1. Mies
Minulla on rehti ja reilu suomalainen mies. Hän ei turhia hössötä, vaan suhtautuu vaikeisiinkin asioihin rauhallisesti ja järkevästi. Hän on minun tukipilarini, joka valitettavasti on saanut niskaansa kaiken pahan olon, mitä minulla on tässä matkan varrella ollut. Ja se ei ole ollenkaan vähän! Siinä hän seisoo kaikesta huolimatta edelleenkin minun vierelläni, ihme mies! Moni olisi jo häipynyt.

2. Lapset
Tyttäreni ovat kalleimmat aarteet, mitä omistan. He ovat fiksuja ja samalla ihanan herkkiä nuoria naisia, jotka enimmäkseen kestävät hössöttävää ja murehtivaa äitiä hyvin. Välillä toki saan kuulla, että ovat jo aikuisia, että huolehtivat itse itsestään. Ihan turhaan sanovat, huolehdin ja murehdin silti.  Onnellisena ja kiitollisena seuraan, miten heidän elämänsä etenee. Toivottavasti saan tehdä sitä vielä pitkään.

3. Vanhemmat
Olen onnellisessa asemassa, kun omat vanhempani ovat molemmat vielä elossa. Vaikka olen jo viisikymppinen, niin tukea elämän vaikeisiin hetkiin löytyy myös heiltä.

4. Ystävät
Olen tosi valikoiva ystävien suhteen. En tarvitse montaa ystävää ympärilleni, mutta ne, joista oikeasti välitän ja joihin luotan, ovat minulle tosi tärkeitä. Olen kiitollinen, että minulla on ystäviä, jotka ovat pysyneet rinnallani, vaikka kaikenlaista on tapahtunut. Heille voin puhua ihan mitä vaan ja heidän kanssa voin tehdä kaikenlaista kivaa.

5. Koti
Uusi ihana koti kaupungissa on minulle tärkein paikka. Täältä en muuta mihinkään, jos ei ole ihan pakko.

6. Mökki
Olen onnellinen, että minulla on kaksi kotia, maalla ja kaupungissa. Mökin laiturilla istuessani, kaikki huolet häviää.

7. Työ
Minulla on työ, josta pidän. Erityisesti nämä kesäkuukaudet ovat opettajan työn ihanuuksia :) Ei vaan, ihan oikeasti pidän työstäni lasten parissa. Ei tunnu pahalta mennä töihin lomankaan jälkeen.

8. Taloudellinen tilanne
En voi todellakaan sanoa olevani rikas, mutta tällä hetkellä minun palkka yhdistettynä miehen tulojen kanssa riittävät meidän elämiseen ihan ok. Välillä voidaan jopa tehdä jokunen matkakin, kun vähän säästetään. On tosi turvallinen olo, kun tietää, että rahat riittää elämiseen, eikä ainakaan sen takia tarvitse omasta kodista lähteä.

9. Liikunta
Olen kiitollinen, että kaiken tämän sairausrumban aikanakin olen pystynyt liikkumaan. Ei ole ollut juurikaan taukoja salilla käymisessä sairastelujen aikana.

10. Hyvä syöpähoito kotikaupungissa
Tämä tuli nyt tänne viimeiseksi, vaikka ehkä sen paikka olisi ihan ensimmäisenä. Harvemmin tulen miettineeksi, miten etuoikeutettu olen, kun minua hoidetaan kotikaupungissani. Nytkin maanantaiaamuna polkaisen pyörällä magneettikuviin. Hoito täällä on ollut koko aika esimerkillistä. En voisi kuvitella, että saisin parempaa hoitoa missään muuallakaan. Olen tosi kiitollinen ihanista lääkäreistäni!

Extra
Olen myös iloinen, että pystyin kirjoittamaan näinkin pitkän postauksen. Aikaa toki meni, kun pieninä palasina kirjoittelin, mutta ihan kamalan sietämätöntä kipua ei tunnu käsissä. JEEE!!!

Eipä ottanut koville keksiä kymmentä kiitollisuuden aihetta ja heti on parempi fiilis, kun mietin myös näitä positiivisia asioita. Siispä haastan sinutkin, joka luet tätä tekstiäni, miettimään omaa elämääsi. Mieti vaikka kolme asiaa, joista olet kiitollinen, jos kymmenen tuntuu paljolta.

Vielä yksi tämän päivän kiitollisuuden aihe: pääsin luontoretkelle ihanan Emman kanssa!


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Luulosairautta

Näin oli neurologin diagnoosi tänään sähköoireisiini. Vika on siis korvien välissä. Kun minun elämäni on ollut viimeiset viisi vuotta niin kovin kurjaa ja stressaavaa,  niin olen sitten siitä hyvästä ihan itse päättänyt alkaa oireilla myös näille sähkölaitteille. Ja hoidoksi tuli siedättää itseäni kaikenlaisilla sähkölaitteilla mahdollisimman paljon,  ajatuksena kaiketi se, että kun tarpeeksi sattuu, niin kivut sitten lakkaa tai siis voin  itse kaiketi päättää, ettei satukaan. Sellaista sairautta kuin sähköyliherkkyys ei vaan ole ja nyt minunkin pitää se vaan uskoa ja lopettaa nämä oireilut.

Eikö kuulosta tosi loogiselta ja järkevältä ja helpolta? Miksi ihmeessä hakeutuisin työterveyteen näiden oireiden kanssa, jos voisin ne vain ihan itse lopettaa? En kaipaa mitään säälipisteitä, en eläkepapereita, en edes sairauslomaa, enkä varsinkaan psykologia. Lähinnä kaipaisin sitä, että oireitani kuunneltaisiin ja otettaisiin tosissaan. Että saisin jotain apuja selvitä töistä syksyllä, vaikka hermosärkylääkettä pahimpaan kipuiluun.  Tällä hetkellä suusta tulisi iso liuta painokelvotonta tekstiä, niin vihainen olen. Siedätystä tuli taas tässä koneen äärellä kirjoitellessa ja käsi on kivusta turtana, eikä kivut lopu, vaikka kuinka niitä käsken.   On se vaan omituinen kapistus tämä ihmiskeho, kun ei usko, mitä lääkäri sanoo!!!

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Paluu alkuun

Lupauduin puhumaan Rintasyöpäyhdistyksen ja Pfizerin järjestämään tilaisuuteen Hämeenlinnaan ja siihen liittyen jouduin palaamaan muistoissani rintasyöpätaipaleeni alkuvaiheisiin ja itse asiassa koko 5 vuotta kestäneeseen matkaan. Olipa samalla kertaa aivan kamalaa ja toisaalta taas voimaannuttavaa. Nyt kun luin omia blogikirjoituksiani en voi kuin ihmetellä, että miten minä tästä kaikesta oikein olen selvinnyt? Mistä se voima oikein loppujen lopuksi on löytynyt nousta aina sieltä pohjalta ylös ja elämään?

Jos olisin viisi vuotta sitten tiennyt, mitä kaikkea syöpätaipaleeni pitää sisällään, mitä kaikkea minun pitää jaksaa, olisin varmaan luovuttanut jo alkumetreillä. Oli armeliasta saada näitä huonoja uutisia yksi kerrallaan. Toipua edes vähän edellisestä iskusta, ennen kuin seuraava syöpädiagnoosi tuli. Siitä huolimatta, on tämä ollut aivan järkyttävän kamalaa, nyt sen vasta oikein kunnolla tajusin.

Ehkä nyt voisin jo pikkuhiljaa olla edes vähän ylpeä itsestäni, olen minä vaan aikamoisen matkan tehnyt. Aivan yksin en olisi toki mitenkään tähän pystynyt ja onneksi ei ole tarvinnutkaan! Kiitos vielä kerran teille kaikille, jotka olette olleet tukipilareitani  syöpätaipaleellani!

Kukaan ei voi tietää, miten tämä matka minun kohdallani jatkuu, mutta kuten Mauno Koivisto on viisaasti sanonut "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kohti kesää!

Jopas onkin vierähtänyt pitkä aika edellisestä postauksesta! Elämä on ollut taas kovin kiireistä ja olenpa vähän tarkoituksellakin pitänyt some-taukoa tai ainakin vähentänyt netissä notkumista.  Kaiken muun sairausriesan lisäksi tässä keväällä on nimittäin tupsahtanut vielä yksi kiusa. Olen alkanut oireilla älykännyköiden, tablettien ja tietokoneiden äärellä ja myös muista sähkölaitteista saatan saada kunnon jytkyjä.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin ihan oikeasti saatan joutua heittämään välillä puhelimen kädestä, kun sattuu, jäytää käsiä niin kovin. Sama juttu tietokoneen hiiren ja tabletin kanssa. Sellainen 10 min. pätkä onnistuu kivutta, mutta pidemmällä käytöllä kivut iskevät taas ja aaltoilevat ympäri kehoa käsistä alkaen. Tämä on tosi ongelmallista töissä, koska opettajana olen Wilman kanssa naimisissa ja muutenkin työtä täytyy osittain tehdä tietokoneella ja tietokoneavusteisesti.

Muutaman kerran olen saanut ihan kunnon sähköiskuja niin, että olen pudonnut polvilleni itkemään kivusta. Sellaisia saattaa tulla auton ovista, astianpesukoneesta, kodinkoneliikkeessä, vaikka en koske mihinkään, leivänpaahtimesta ja koomista kyllä myös mieheni kosketus on kerran aiheuttanut kunnon sähköiskun.

Huomenna menen työterveyteen miettimään, mitä voitaisiin tehdä, että voisin kuitenkin jatkaa syksyllä töitä. Sairauslomalle en millään muotoa haluaisi edelleenkään. Vähän mietityttää, mistä tällaiset oireilut johtuu. Voiko syynä olla lukuisat magneetti ja ct-kuvaukset varjoaineineen? Voiko tämä vielä olla sytostaattien jälkioireita? Vai onko tämäkin seurasta koulun sisäilmaongelmista, jotka jo astman minulle toivat takaisin? Näitä pohditaan siis huomenna työterveydessä ja kesällä sitten syöpäpolilla. Hartaasti toivon, että oireet kesän aikana mökillä häviävät! Että sellaista...

Nyt vielä sinnittelen pari viikkoa töissä ja minimoin kaikenlaisten sähkölaitteiden käytön. Sitten onkin edessä ihana kesäloma! Nyt jos koskaan se tulee juuri oikeaan aikaan!

Ja nyt sattuu käsiin niin paljon, että tämä tarina oli tässä...

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Pääsiäistä!

Vihdoinkin mökillä! Edellisen kerran oltiin täällä tammikuussa, mutta muutto- ja Lontoo-hässäköiden takia ei olla ehditty tänne ennen kuin nyt, pääsiäisen viettoon. Niin paljon kuin pidänkin meidän uudesta kaupunkiasunnosta, niin pakko tunnustaa, että tämä mökki on ehkä kuitenkin ainakin vielä tällä hetkellä se kaikista rakkain paikka. Täällä ihan oikeasti sielu lepää ja kaikki ikävät ja raskaatkin asiat unohtuu. Niin se on aina ollut ja taitaa olla jatkossakin. 

Kiva, että saatiin edes toinen tytöistä tänne mukaan. Ja hänen ansiostaan tänään jälkiruokana tarjoiltiin näin huikeaa kakkua! Oikein mukavaa pääsiäistä! 


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Oma koti kullan kallis

Huh huh, onpa ollut vauhdikas pari viikkoa,  on menty kyllä tukka putkella. Ensin oltiin pitkä viikonloppu Lontoossa ja sitten on ollut tämä oma  muuttohässäkkä ja siihen päälle vielä torstaina muutettiin nuorempi tytär ensimmäiseen omaan kotiin. Onneksi ihan tähän kotikaupunkiin, ei sen kauemmaksi. Että ei ihme, jos väsyttää niin paljon, että yöllä on vähän vaikeuksia nukkua. Nukahdan kyllä ja sitten herään parin tunnin päästä miettimään, mitä kaikkea pitäisi vielä muistaa hoitaa.

Nyt alkaa kuitenkin kaikki olla kunnossa. Muutama taulu ja peili hakee vielä omaa paikkaansa, eikä verhoja ole ikkunoissa, mutta muuten ollaan kotiuduttu tänne tosi nopeasti. Niin kuin jo aiemminkin kirjoitin, niin viihdyimme vuokrakodissakin ihan hyvin, mutta on tämä vaan ihan eri juttu, kun ollaan omassa kodissa. Nyt jo on sellainen olo, että täältä en haluaisi muuttaa pois pitkään aikaan.

Outoa on vaan se, että tämä tosiaankin on vain minun ja mieheni koti. Tyttöjen molempien koti on muualla. Toki käyvät meitä täällä moikkaamassa, vanhempi on nytkin viikonloppua viettämässä. Mutta kahdestaan me täällä arkea asutaan, ei ole enää lapsia tyhjentämässä jääkaappia ja täyttämässä pyykkikoria pyykeillään. Ruokaa tehdään vain kahdelle. Outoa ja haikeaa. Pakko kai se on myöntää, että ei olla ihan nuoria enää ja sopeutua tähän hiljaiseen kahdenkeskiseen elämään.

Tässä vähän näkymää uuden kodin ikkunasta: