sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kohti kesää!

Jopas onkin vierähtänyt pitkä aika edellisestä postauksesta! Elämä on ollut taas kovin kiireistä ja olenpa vähän tarkoituksellakin pitänyt some-taukoa tai ainakin vähentänyt netissä notkumista.  Kaiken muun sairausriesan lisäksi tässä keväällä on nimittäin tupsahtanut vielä yksi kiusa. Olen alkanut oireilla älykännyköiden, tablettien ja tietokoneiden äärellä ja myös muista sähkölaitteista saatan saada kunnon jytkyjä.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin ihan oikeasti saatan joutua heittämään välillä puhelimen kädestä, kun sattuu, jäytää käsiä niin kovin. Sama juttu tietokoneen hiiren ja tabletin kanssa. Sellainen 10 min. pätkä onnistuu kivutta, mutta pidemmällä käytöllä kivut iskevät taas ja aaltoilevat ympäri kehoa käsistä alkaen. Tämä on tosi ongelmallista töissä, koska opettajana olen Wilman kanssa naimisissa ja muutenkin työtä täytyy osittain tehdä tietokoneella ja tietokoneavusteisesti.

Muutaman kerran olen saanut ihan kunnon sähköiskuja niin, että olen pudonnut polvilleni itkemään kivusta. Sellaisia saattaa tulla auton ovista, astianpesukoneesta, kodinkoneliikkeessä, vaikka en koske mihinkään, leivänpaahtimesta ja koomista kyllä myös mieheni kosketus on kerran aiheuttanut kunnon sähköiskun.

Huomenna menen työterveyteen miettimään, mitä voitaisiin tehdä, että voisin kuitenkin jatkaa syksyllä töitä. Sairauslomalle en millään muotoa haluaisi edelleenkään. Vähän mietityttää, mistä tällaiset oireilut johtuu. Voiko syynä olla lukuisat magneetti ja ct-kuvaukset varjoaineineen? Voiko tämä vielä olla sytostaattien jälkioireita? Vai onko tämäkin seurasta koulun sisäilmaongelmista, jotka jo astman minulle toivat takaisin? Näitä pohditaan siis huomenna työterveydessä ja kesällä sitten syöpäpolilla. Hartaasti toivon, että oireet kesän aikana mökillä häviävät! Että sellaista...

Nyt vielä sinnittelen pari viikkoa töissä ja minimoin kaikenlaisten sähkölaitteiden käytön. Sitten onkin edessä ihana kesäloma! Nyt jos koskaan se tulee juuri oikeaan aikaan!

Ja nyt sattuu käsiin niin paljon, että tämä tarina oli tässä...

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Pääsiäistä!

Vihdoinkin mökillä! Edellisen kerran oltiin täällä tammikuussa, mutta muutto- ja Lontoo-hässäköiden takia ei olla ehditty tänne ennen kuin nyt, pääsiäisen viettoon. Niin paljon kuin pidänkin meidän uudesta kaupunkiasunnosta, niin pakko tunnustaa, että tämä mökki on ehkä kuitenkin ainakin vielä tällä hetkellä se kaikista rakkain paikka. Täällä ihan oikeasti sielu lepää ja kaikki ikävät ja raskaatkin asiat unohtuu. Niin se on aina ollut ja taitaa olla jatkossakin. 

Kiva, että saatiin edes toinen tytöistä tänne mukaan. Ja hänen ansiostaan tänään jälkiruokana tarjoiltiin näin huikeaa kakkua! Oikein mukavaa pääsiäistä! 


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Oma koti kullan kallis

Huh huh, onpa ollut vauhdikas pari viikkoa,  on menty kyllä tukka putkella. Ensin oltiin pitkä viikonloppu Lontoossa ja sitten on ollut tämä oma  muuttohässäkkä ja siihen päälle vielä torstaina muutettiin nuorempi tytär ensimmäiseen omaan kotiin. Onneksi ihan tähän kotikaupunkiin, ei sen kauemmaksi. Että ei ihme, jos väsyttää niin paljon, että yöllä on vähän vaikeuksia nukkua. Nukahdan kyllä ja sitten herään parin tunnin päästä miettimään, mitä kaikkea pitäisi vielä muistaa hoitaa.

Nyt alkaa kuitenkin kaikki olla kunnossa. Muutama taulu ja peili hakee vielä omaa paikkaansa, eikä verhoja ole ikkunoissa, mutta muuten ollaan kotiuduttu tänne tosi nopeasti. Niin kuin jo aiemminkin kirjoitin, niin viihdyimme vuokrakodissakin ihan hyvin, mutta on tämä vaan ihan eri juttu, kun ollaan omassa kodissa. Nyt jo on sellainen olo, että täältä en haluaisi muuttaa pois pitkään aikaan.

Outoa on vaan se, että tämä tosiaankin on vain minun ja mieheni koti. Tyttöjen molempien koti on muualla. Toki käyvät meitä täällä moikkaamassa, vanhempi on nytkin viikonloppua viettämässä. Mutta kahdestaan me täällä arkea asutaan, ei ole enää lapsia tyhjentämässä jääkaappia ja täyttämässä pyykkikoria pyykeillään. Ruokaa tehdään vain kahdelle. Outoa ja haikeaa. Pakko kai se on myöntää, että ei olla ihan nuoria enää ja sopeutua tähän hiljaiseen kahdenkeskiseen elämään.

Tässä vähän näkymää uuden kodin ikkunasta:



perjantai 24. helmikuuta 2017

Jatkoaikaa

Taas menin eilen sydän pamppaillen syöpäpolille. Maanantaina olin puolentoista vuoden tauon jälkeen ct-kuvauksissa ja siihen liittyen oli lääkäriaika. Niin kuin olen jo aiemminkin maininnut, minulla on pitkin vuotta ollut kaikenlaisia epämääräisiä vatsa-, selkä- ja hengitysoireita. Niitä olen sitten kuulostellut ja erityisen huolissaan olen ollut astmasta, joka on vuosikymmenien jälkeen palannut riesakseni. Siitä on suht vahva epäilys, että oireet johtuu koulun sisäilmasta, mutta koska oireita ei ole saatu lääkkeillä pois, kaikenlaiset epäilykset tietysti herää. Jos ihan rehellisiä ollaan, olin melko varma, että syöpä on levinnyt jo keuhkoihin saakka.

Voitte siis kuvitella, että oli pieni paniikki päällä, kun odottelin lääkärille pääsyä aulassa. Pakko oli tehdä vanhoja tuttuja hengitysharjoituksia, muuten olisin hyperventiloinut itseltäni tajun kankaalle. Ei ole oikein mitään sanoja, millä voisi kuvata sitä tunnetta, kun miettii, että saanko mahdollisen kuolintuomion vai jatkoaikaa elämälle. Miten kerron asiasta läheisille, miten itse selviän, hajoanko ihan palasiksi. Puhutaan niin isoista asioista, että ihan oikeasti henki meinaa jo pelkästä jännityksestä salpaantua.

Onneksi lääkäri oli tuttu ja luki minua kuin avointa kirjaa. En edes ehtinyt istua, kun hän totesi, että kuvat on puhtaat. Itku siinä pääsi, ei voinut mitään. Se helpotus on niin sanoinkuvaamattoman valtava. Tuntuu ihan, että juuri se lääkäri siinä edessä olisi tehnyt sen päätöksen, että annetaanpa tämän potilaan jatkaa vielä elämäänsä, vaikka viestinvälittäjähän hän vain on. Joutuu kertomaan välillä niitä ikäviäkin uutisia ja on kertonut niitä minullekin. Onneksi tällä kertaa minun uutiset oli hyviä ja saan jatkaa elämääni rauhassa ainakin kesään asti, kun on seuraava magneetti rinnan kanssa. Eilen nostimme kuoharimaljat sille, että enpä kuole tähän syöpätihulaiseen vieläkään!

Ja nyt rennosti aurinkoisessa säässä hiihtoloman viettoon!



sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Uusi koti kutsuu

Niin siinä vaan kävi, että meillä on nyt uusi koti. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, koteja on vielä vähän aikaa kaksi tai kolme, jos mökkikin lasketaan. Jo ennen joulua mies tuli tohkeissaan töistä ja kertoi, että työkaverinsa on myymässä edesmenneen äitinsä asuntoa aivan meidän nykyisen vuokra-asunnon läheltä. Kävimme asuntoa katsomassa ja kiireesti ennen Thaimaan reissua teimme siitä tarjouksen. Joululoman aikana ei myyjistä kuulunut kuitenkaan mitään ja tuumailimme, että eivät ehkä sitten kuitenkaan ole myymässä asuntoa. Reilu viikko sitten asia tuli pöydälle uudestaan ja korotimme hieman tarjousta ja siitä sitten asiat etenikin vauhdilla. Hinnasta päästiin yksimielisyyteen ja eilen jo saatiin avaimet käteen, vaikka kauppakirjan allekirjoitus on vasta ensi perjantaina.

Että nyt ollaan sitten kohta taas asunnon omistajia. Johan tässä vuosi menikin vuokralaisena ja vaikka se vaivatonta onkin, eikä vuokra-asunnossakaan todellakaan ole mitään vikaa, vuokran maksu se alkoi meitä pikkuhiljaa tympiä. Samalla rahalla lyhennämme ihan kivasti oman asunnon lainaa. Ensin kuitenkin tehdään uuteen kotiin täydellinen pintaremontti: lattiat, seinät, keittiö, kylppäri, parvekkeen lasitus. Ja sitten vasta, maaliskuun lopulla, muutetaan taas. Tällä kertaa toivottavasti sitten tooosi pitkäksi aikaa!

Tässä ihanan muutoksen äärellä minuun hiipii taas se ikävä pelko. Onko asiat nyt liian hyvin? Olenko varmasti terve? Onko epämääräiset mahaoireet, hengen ahdistukset tai selkäkivut oireita syövän paluusta ja leviämisestä? Tiedän, että ihan tavallisillakin, terveillä ihmisillä on välillä kaikenlaisia kolotuksia. Ei kannattaisi liikaa kuunnella kaikkia vaivoja. En kuitenkaan uskalla iloita liikaa, etten vaan taas tule kolinalla alas.

Mutta ei voi mitään, tällä hetkellä olen kuitenkin tosi onnellinen ja intoa puhkuen revin tapetteja uuden kodin seiniltä. Samalla hiljaa mielessäni niin hartaasti toivon, että kaikki sujuu hyvin, että ihan oikeasti saan nauttia uudesta ihanasta kodista vielä monta vuotta. Ja mikäs tässä on nauttiessa, kun näkymät on tällaiset. Järvi näkyy parvekkeelta nytkin!

perjantai 6. tammikuuta 2017

Lomakuulumisia

Ihana kolmen viikon loma vetelee nyt viimeisiään, nyyh! Kaksi viikkoa kului Thaimaan auringon alla  Hua hinissa ja olipa kerta kaikkiaan erityinen joulu. Ei huolia ruokatarjoiluista ja leipomisista lahjoista puhumattkaan. Ihan vaan oltiin ja nautittiin auringosta, ihanista rannoista, hyvästä ja halvasta ruuasta ja erityisesti meidän ihanasta vuokrakodista. Huvila, jonka olimme vuokranneet suomalaiselta pariskunnalta sijaitsi n. 7 km päässä kaupungin keskustasta ja rannalta ja sitä etäisyyttä vähän etukäteen murehdittiin, mutta aivan turhaan. Kun päivä pyörittiin rannan vilinässä ja kaupungin markkinakaduilla, oli tosi ihana palata "oman kodin" rauhaan.

Thaimaa yllätti minut monellakin tapaa, lähinnä positiivisesti. Rannat oli tosi siistejä, meduusoja oli rannoillakin, mutta ei mitenkään valtavasti, että se olisi rannalla liikkumista häirinnyt. Rantahiekka oli aivan ihanan pehmeää ja siellä tulikin useampikin kilometri tallusteltua. Ihmiset oli kauttaaltaan tosi ystävällisiä, mutta ei yhtään tunkeilevia, edes markkinakaduilla. Hintataso oli tosi alhainen. Ensimmäisenä iltana meidän neljän hengen ruokailu ravintolassa maksoi 510  bahtia eli noin 14€.  Yllättävää sen sijaan oli, miten huonosti ihmiset puhuvat englantia. Edes ison kauppakeskuksen elektroniikkaliikkeestä ei löytynyt yhtään myyjää, joka olisi osannut puhua englantia. No, hyvin onnistui pre paid-liittymän osto ilman yhteistä kieltäkin. Jotenkin ajattelisi, että kouluissa kannattaisi panostaa englantiin, koska turismi on niin suuressa roolissa siellä.

Se,  mikä Thaimaan matkailussa on se kurjin juttu, on nuo 10 tunnin lennot. Mennessä meni paremmin, kun lento oli yöllä. Silloin pystyi koneessakin vähän nukkumaan ja toipuminen aikaerosta meni päivässä. Tullessa olikin sitten tiukempaa. En nukkunut koneessa yhtään ja heräilin vielä monta päivää aamulla neljän viiden paikkeilla.Thaimaan kello kun on 5 tuntia meidän aikaa edellä. En mitenkään olisi ollut päivän toipumisella vielä työkuntoinen. Ensi kerralla otan suosiolla unilääkkeen, että rytmi korjaantuu nopeammin.

Uuden vuoden päivänä ajeltiin tänne mökille ja täällä on vietetty sitten jälkeisjoulua sukulaisten kanssa ja juhlittu vanhemman tyttären notaariksi valmistumista. Ja värjötelty yli 20 asteen pakkasessa. Aika hurja harppaus +30:sta -20:een. No, kaikkeen tottuu! Lisää puita vaan takkaan, niin ei tule kylmä!

Ettei menisi ihan liian mukavaksi nämä lomakuulumiset, niin eilen soitti neurokirurgi Kuopiosta pään magneetin tuloksista. Totesi vaan hyvin yksioikoisesti, että leikkaupaikalle ei ole tullut uusiutumaa, mutta seurataan vielä tuota toista meningeomaa magneetilla kahden vuoden päästä. Minä hiukan järkyttyneenä huokaisin, että mikä ihmeen toinen meningeooma? On kuulemma ilmeiseti alunperinkin ollut myös toinen kasvain, parin millin kokoinen. Siitä vaan ei edellinen lääkäri kolme vuotta sitten ole katsonut asialliseksi minulle mainita, vai oliko sitä edes huomannutkaan. Nyt soittaja oli sama ihana lääkäri Fraunberg, joka minut 5 vuotta sitten leikkasikin ja hän tekee perusteellista työtä, se tuli taas huomattua. Siispä ei tullut lopputilinpäätöstä tähänkään vaivaan vielä. Kai se vaan on nieltävä, että nämä sairaudet minulla on ja pysyy ja niiden kanssa on vaan elettävä. Eli taas edessä pään nollaus, otetaan tämä asia pöydälle sitten seuraavan kerran kahden vuoden päästä.

Tässä vielä muutama reissukuva, josko lämmittäisi ihan vaan katsella niitä.







lauantai 10. joulukuuta 2016

Perhe on paras

Thaimaan matka alkaa lähestyä ihan huimaa vauhtia. Viikon päästä jo istutaan koneessa matkalla aurinkoon ja lämpöön. Hui!!! Tänään ollaankin taas pitkästä aikaa koko perhe koolla, kun saimme vanhemmankin tyttären Turusta kotiin. Nyt on aikaa yhdessä miettiä, mitä kaikkea reissuun tarvitaan. Onneksi me naiset olemme aika lailla saman kokoisia ja voidaan käyttää ainakin osittain yhteisiä vaatteita. Säätiedotukset lupaa hyvää, 29-32  lämmintä eli kesävaatteista täyttyy meidän laukut.

Tyttöjen kanssa ollaan tänä syksynä juteltu paljonkin näistä matka-asioista. Heidän ystävänsä ovat ehkä jopa vähän ihmetelleet, että reissaamme edelleenkin koko perhe yhdessä. Toki välillä erikseenkin, kuten tytöt pari viikkoa sitten kahdestaan Gdanskissa, mutta tytöt lähtevät vielä ihan mielellään meidänkin kanssa reissuun. Ei kumpaakaan tarvinnut Thaimaan reissullekaan mitenkään houkutella, ihan yhtä innoissaan ollaan kaikki.

Ei meidän perhe ole varmaankaan yhtään sen sopuisampi kuin mikään mukaan perhe. Meilläkin aika ajoin, välillä useinkin, sanaillaan ja ärsyynnytään toinen toisillemme, mutta sitten kuitenkin, kun ollaan yhtään isompien asioiden äärellä, niin aivan varmasti puhalletaan yhteen hiileen ja puolustetaan toinen toisiamme muuta maailmaa vastaan. Nämä yhteiset reissut jo siitä asti, kun tytöt olivat vielä ihan pieniä ovat olleet omiaan hitsaamaan meitä perheenä yhteen. Reissuilla ollaan kuitenkin niin tiiviisti yhdessä. Kenelläkään ei ole niitä omia ystäviä matkassa, eikä nettikään ole koko aika käytössä. Silloin automaattisesti touhuillaan yhdessä kaikenlaista ja istutaan joka päivä saman ruokapöydän ääressä. Se on meille juhlaa, kun tämä elämä muuten tahtoo olla niin hektistä.

Aina välillä tulee mieleen, että entäs, jos emme olisikaan aikoinaan saaneet lapsia? Entä jos ei olisikaan meidän perhettä, vaan olisimme vain kahdestaan? Pakko sanoa, vaikka mieskin on minulle rakas, että paljon puuttuisi elämästä ilman tyttöjä. Kyllä he ovat niin äärettömän suuri ja ihana osa meidän elämää, että ihan ahdistaa ajatella elämää ilman heitä. Olen niin äärimmäisen kiitollinen omasta perheestäni ja siitä kaikesta rikkaudesta, mitä se minun elämääni tuo.

Siispä tosi hyvillä mielin lähdetään taas perheiltaa viettämään. Tapakset on syöty ja kiva teatteri-ilta odottaa. Hyvä me!