perjantai 24. helmikuuta 2017

Jatkoaikaa

Taas menin eilen sydän pamppaillen syöpäpolille. Maanantaina olin puolentoista vuoden tauon jälkeen ct-kuvauksissa ja siihen liittyen oli lääkäriaika. Niin kuin olen jo aiemminkin maininnut, minulla on pitkin vuotta ollut kaikenlaisia epämääräisiä vatsa-, selkä- ja hengitysoireita. Niitä olen sitten kuulostellut ja erityisen huolissaan olen ollut astmasta, joka on vuosikymmenien jälkeen palannut riesakseni. Siitä on suht vahva epäilys, että oireet johtuu koulun sisäilmasta, mutta koska oireita ei ole saatu lääkkeillä pois, kaikenlaiset epäilykset tietysti herää. Jos ihan rehellisiä ollaan, olin melko varma, että syöpä on levinnyt jo keuhkoihin saakka.

Voitte siis kuvitella, että oli pieni paniikki päällä, kun odottelin lääkärille pääsyä aulassa. Pakko oli tehdä vanhoja tuttuja hengitysharjoituksia, muuten olisin hyperventiloinut itseltäni tajun kankaalle. Ei ole oikein mitään sanoja, millä voisi kuvata sitä tunnetta, kun miettii, että saanko mahdollisen kuolintuomion vai jatkoaikaa elämälle. Miten kerron asiasta läheisille, miten itse selviän, hajoanko ihan palasiksi. Puhutaan niin isoista asioista, että ihan oikeasti henki meinaa jo pelkästä jännityksestä salpaantua.

Onneksi lääkäri oli tuttu ja luki minua kuin avointa kirjaa. En edes ehtinyt istua, kun hän totesi, että kuvat on puhtaat. Itku siinä pääsi, ei voinut mitään. Se helpotus on niin sanoinkuvaamattoman valtava. Tuntuu ihan, että juuri se lääkäri siinä edessä olisi tehnyt sen päätöksen, että annetaanpa tämän potilaan jatkaa vielä elämäänsä, vaikka viestinvälittäjähän hän vain on. Joutuu kertomaan välillä niitä ikäviäkin uutisia ja on kertonut niitä minullekin. Onneksi tällä kertaa minun uutiset oli hyviä ja saan jatkaa elämääni rauhassa ainakin kesään asti, kun on seuraava magneetti rinnan kanssa. Eilen nostimme kuoharimaljat sille, että enpä kuole tähän syöpätihulaiseen vieläkään!

Ja nyt rennosti aurinkoisessa säässä hiihtoloman viettoon!



sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Uusi koti kutsuu

Niin siinä vaan kävi, että meillä on nyt uusi koti. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, koteja on vielä vähän aikaa kaksi tai kolme, jos mökkikin lasketaan. Jo ennen joulua mies tuli tohkeissaan töistä ja kertoi, että työkaverinsa on myymässä edesmenneen äitinsä asuntoa aivan meidän nykyisen vuokra-asunnon läheltä. Kävimme asuntoa katsomassa ja kiireesti ennen Thaimaan reissua teimme siitä tarjouksen. Joululoman aikana ei myyjistä kuulunut kuitenkaan mitään ja tuumailimme, että eivät ehkä sitten kuitenkaan ole myymässä asuntoa. Reilu viikko sitten asia tuli pöydälle uudestaan ja korotimme hieman tarjousta ja siitä sitten asiat etenikin vauhdilla. Hinnasta päästiin yksimielisyyteen ja eilen jo saatiin avaimet käteen, vaikka kauppakirjan allekirjoitus on vasta ensi perjantaina.

Että nyt ollaan sitten kohta taas asunnon omistajia. Johan tässä vuosi menikin vuokralaisena ja vaikka se vaivatonta onkin, eikä vuokra-asunnossakaan todellakaan ole mitään vikaa, vuokran maksu se alkoi meitä pikkuhiljaa tympiä. Samalla rahalla lyhennämme ihan kivasti oman asunnon lainaa. Ensin kuitenkin tehdään uuteen kotiin täydellinen pintaremontti: lattiat, seinät, keittiö, kylppäri, parvekkeen lasitus. Ja sitten vasta, maaliskuun lopulla, muutetaan taas. Tällä kertaa toivottavasti sitten tooosi pitkäksi aikaa!

Tässä ihanan muutoksen äärellä minuun hiipii taas se ikävä pelko. Onko asiat nyt liian hyvin? Olenko varmasti terve? Onko epämääräiset mahaoireet, hengen ahdistukset tai selkäkivut oireita syövän paluusta ja leviämisestä? Tiedän, että ihan tavallisillakin, terveillä ihmisillä on välillä kaikenlaisia kolotuksia. Ei kannattaisi liikaa kuunnella kaikkia vaivoja. En kuitenkaan uskalla iloita liikaa, etten vaan taas tule kolinalla alas.

Mutta ei voi mitään, tällä hetkellä olen kuitenkin tosi onnellinen ja intoa puhkuen revin tapetteja uuden kodin seiniltä. Samalla hiljaa mielessäni niin hartaasti toivon, että kaikki sujuu hyvin, että ihan oikeasti saan nauttia uudesta ihanasta kodista vielä monta vuotta. Ja mikäs tässä on nauttiessa, kun näkymät on tällaiset. Järvi näkyy parvekkeelta nytkin!

perjantai 6. tammikuuta 2017

Lomakuulumisia

Ihana kolmen viikon loma vetelee nyt viimeisiään, nyyh! Kaksi viikkoa kului Thaimaan auringon alla  Hua hinissa ja olipa kerta kaikkiaan erityinen joulu. Ei huolia ruokatarjoiluista ja leipomisista lahjoista puhumattkaan. Ihan vaan oltiin ja nautittiin auringosta, ihanista rannoista, hyvästä ja halvasta ruuasta ja erityisesti meidän ihanasta vuokrakodista. Huvila, jonka olimme vuokranneet suomalaiselta pariskunnalta sijaitsi n. 7 km päässä kaupungin keskustasta ja rannalta ja sitä etäisyyttä vähän etukäteen murehdittiin, mutta aivan turhaan. Kun päivä pyörittiin rannan vilinässä ja kaupungin markkinakaduilla, oli tosi ihana palata "oman kodin" rauhaan.

Thaimaa yllätti minut monellakin tapaa, lähinnä positiivisesti. Rannat oli tosi siistejä, meduusoja oli rannoillakin, mutta ei mitenkään valtavasti, että se olisi rannalla liikkumista häirinnyt. Rantahiekka oli aivan ihanan pehmeää ja siellä tulikin useampikin kilometri tallusteltua. Ihmiset oli kauttaaltaan tosi ystävällisiä, mutta ei yhtään tunkeilevia, edes markkinakaduilla. Hintataso oli tosi alhainen. Ensimmäisenä iltana meidän neljän hengen ruokailu ravintolassa maksoi 510  bahtia eli noin 14€.  Yllättävää sen sijaan oli, miten huonosti ihmiset puhuvat englantia. Edes ison kauppakeskuksen elektroniikkaliikkeestä ei löytynyt yhtään myyjää, joka olisi osannut puhua englantia. No, hyvin onnistui pre paid-liittymän osto ilman yhteistä kieltäkin. Jotenkin ajattelisi, että kouluissa kannattaisi panostaa englantiin, koska turismi on niin suuressa roolissa siellä.

Se,  mikä Thaimaan matkailussa on se kurjin juttu, on nuo 10 tunnin lennot. Mennessä meni paremmin, kun lento oli yöllä. Silloin pystyi koneessakin vähän nukkumaan ja toipuminen aikaerosta meni päivässä. Tullessa olikin sitten tiukempaa. En nukkunut koneessa yhtään ja heräilin vielä monta päivää aamulla neljän viiden paikkeilla.Thaimaan kello kun on 5 tuntia meidän aikaa edellä. En mitenkään olisi ollut päivän toipumisella vielä työkuntoinen. Ensi kerralla otan suosiolla unilääkkeen, että rytmi korjaantuu nopeammin.

Uuden vuoden päivänä ajeltiin tänne mökille ja täällä on vietetty sitten jälkeisjoulua sukulaisten kanssa ja juhlittu vanhemman tyttären notaariksi valmistumista. Ja värjötelty yli 20 asteen pakkasessa. Aika hurja harppaus +30:sta -20:een. No, kaikkeen tottuu! Lisää puita vaan takkaan, niin ei tule kylmä!

Ettei menisi ihan liian mukavaksi nämä lomakuulumiset, niin eilen soitti neurokirurgi Kuopiosta pään magneetin tuloksista. Totesi vaan hyvin yksioikoisesti, että leikkaupaikalle ei ole tullut uusiutumaa, mutta seurataan vielä tuota toista meningeomaa magneetilla kahden vuoden päästä. Minä hiukan järkyttyneenä huokaisin, että mikä ihmeen toinen meningeooma? On kuulemma ilmeiseti alunperinkin ollut myös toinen kasvain, parin millin kokoinen. Siitä vaan ei edellinen lääkäri kolme vuotta sitten ole katsonut asialliseksi minulle mainita, vai oliko sitä edes huomannutkaan. Nyt soittaja oli sama ihana lääkäri Fraunberg, joka minut 5 vuotta sitten leikkasikin ja hän tekee perusteellista työtä, se tuli taas huomattua. Siispä ei tullut lopputilinpäätöstä tähänkään vaivaan vielä. Kai se vaan on nieltävä, että nämä sairaudet minulla on ja pysyy ja niiden kanssa on vaan elettävä. Eli taas edessä pään nollaus, otetaan tämä asia pöydälle sitten seuraavan kerran kahden vuoden päästä.

Tässä vielä muutama reissukuva, josko lämmittäisi ihan vaan katsella niitä.







lauantai 10. joulukuuta 2016

Perhe on paras

Thaimaan matka alkaa lähestyä ihan huimaa vauhtia. Viikon päästä jo istutaan koneessa matkalla aurinkoon ja lämpöön. Hui!!! Tänään ollaankin taas pitkästä aikaa koko perhe koolla, kun saimme vanhemmankin tyttären Turusta kotiin. Nyt on aikaa yhdessä miettiä, mitä kaikkea reissuun tarvitaan. Onneksi me naiset olemme aika lailla saman kokoisia ja voidaan käyttää ainakin osittain yhteisiä vaatteita. Säätiedotukset lupaa hyvää, 29-32  lämmintä eli kesävaatteista täyttyy meidän laukut.

Tyttöjen kanssa ollaan tänä syksynä juteltu paljonkin näistä matka-asioista. Heidän ystävänsä ovat ehkä jopa vähän ihmetelleet, että reissaamme edelleenkin koko perhe yhdessä. Toki välillä erikseenkin, kuten tytöt pari viikkoa sitten kahdestaan Gdanskissa, mutta tytöt lähtevät vielä ihan mielellään meidänkin kanssa reissuun. Ei kumpaakaan tarvinnut Thaimaan reissullekaan mitenkään houkutella, ihan yhtä innoissaan ollaan kaikki.

Ei meidän perhe ole varmaankaan yhtään sen sopuisampi kuin mikään mukaan perhe. Meilläkin aika ajoin, välillä useinkin, sanaillaan ja ärsyynnytään toinen toisillemme, mutta sitten kuitenkin, kun ollaan yhtään isompien asioiden äärellä, niin aivan varmasti puhalletaan yhteen hiileen ja puolustetaan toinen toisiamme muuta maailmaa vastaan. Nämä yhteiset reissut jo siitä asti, kun tytöt olivat vielä ihan pieniä ovat olleet omiaan hitsaamaan meitä perheenä yhteen. Reissuilla ollaan kuitenkin niin tiiviisti yhdessä. Kenelläkään ei ole niitä omia ystäviä matkassa, eikä nettikään ole koko aika käytössä. Silloin automaattisesti touhuillaan yhdessä kaikenlaista ja istutaan joka päivä saman ruokapöydän ääressä. Se on meille juhlaa, kun tämä elämä muuten tahtoo olla niin hektistä.

Aina välillä tulee mieleen, että entäs, jos emme olisikaan aikoinaan saaneet lapsia? Entä jos ei olisikaan meidän perhettä, vaan olisimme vain kahdestaan? Pakko sanoa, vaikka mieskin on minulle rakas, että paljon puuttuisi elämästä ilman tyttöjä. Kyllä he ovat niin äärettömän suuri ja ihana osa meidän elämää, että ihan ahdistaa ajatella elämää ilman heitä. Olen niin äärimmäisen kiitollinen omasta perheestäni ja siitä kaikesta rikkaudesta, mitä se minun elämääni tuo.

Siispä tosi hyvillä mielin lähdetään taas perheiltaa viettämään. Tapakset on syöty ja kiva teatteri-ilta odottaa. Hyvä me!



sunnuntai 13. marraskuuta 2016

That's what dads are for

Tämän päivän lehdessä oli isänpäivään liittyen kyselty ihmisiltä, millainen on heidän mielestään hyvä isä.  Ajatuksia oli monenlaisia. Isän pitää olla läsnä lasten arjessa, puuhailla lasten kanssa lapsille tärkeitä juttuja, toimia esimerkkinä, välittää lapsistaan, kuunnella lasten huolia, osallistua lasten harrastuksiin, muutamia mainitakseni. Samalla aukeamalla todettiin, että tutkimusten mukaan suomalaiset tytöt saavat harvakseltaan kehuja isältään, vaikka tytöille erityisesti olisi tosi tärkeää, että isä hyväksyy ja kehuu.

Tähän liittyen minun on ihan pakko todeta, että minun isäni on kyllä sitten poikkeus ja hieno sellainen. Minä olen aina kokenut, että isä arvostaa minua ja minun tekemisiäni ja hän on sen aina sanonut myös ääneen ja sanoo edelleenkin. Olen kokenut olevani hänelle tärkeä ja tekemäni valinnat,  liittyivätpä sitten aikoinaan harrastuksiin, opintoihin, lasten kasvatukseen tai töihin, ovat aina saaneet hänen hyväksyntänsä. Ei ole tullut vieläkään vastaan sellaista tilannetta, että olisin jäänyt huolineni yksin, vaan aina on isältä löytynyt aikaa kuunnella minun murheita, välillä pienempiä ja välillä sitten ihan valtavia, kuten nämä syöpäsotkut. Olen siis tosi onnekas ja kiitollinen, että juuri minun isäni on se poikkeus, joka vahvistaa säännön ja kehuu ja kannustaa tytärtään avoimesti. Minun isäni on se ihan paras isä! Toivon, että itse pystyn olemaan äitinä yhtä välittävä ja kannustava omille tyttärilleni kuin isäni on ollut minulle. 

Vielä kerran onnea kaikille isille! Toivottavasti muillakin isillä oli yhtä hyvää suklaakakkua kuin meillä :) 


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Jännitystä matkassa - taas

Huomenna on sarjassamme erityisen tärkeä ja samalla jännittävä päivä. Toivottavasti yksi ikävä terveysasia saadaan vihdoin ja viimein pakettiin, siis toivottavasti! Tässä blogissa olen keskittynyt niin täysin rintasyöpäjuttuihin, jotka ovat olleet minulle niin musertavia, että muut terveysmurheet ovat jääneet taka-alalle. Ei ole täällä tullut siis kerrottua, että minulta on viisi vuotta sitten leikattu aivokasvain, hyvänlaatuinen meningeooma eli tarkemmin aivokalvokasvain.  Siihen liittyen minulla on ollut viiden vuoden seuranta, joka on tehty magneetilla. Ja huomenna olisi sitten edessä se vihon viimeinen kuvaus.

Ihan sama tilanne on taas kuin rintasyöpäkontrolleissakin. Kuuntelen itseäni ihan ylitarkasti. Mietin pienimpiäkin oireita, väsymystä, huimausta, päänsärkyjä. Voisivatko ne olla oireita uudesta aivokasvaimesta? Tuskin, mutta mietin silti. Ei sille vaan mitään voi.

En tämän rintasyöpätaipaleen aikana ole pelännyt yhtään leikkausta, sytostaatteja enemmänkin. Syy siihen on nimenomaan tuossa aivoleikkauksessa. Rintaleikkaukset ovat olleet niin pientä siihen verrattuna. Silloin pelkäsin niin paljon, että pää meinasi seota aivan tyystin. Se tunne ennen nukutusta, kun mietit, että heräätkö enää ollenkaan vai heräätkö mahdollisesti vihanneksena, se on on jotain niin pelottavaa, että vastaavaa en ole kokenut. Tai no, korkeintaan tyttären sydänleikkausten yhteydessä, mutta siitä onkin jo aikaa vähän enemmän.

Siispä nyt taas peukut ja varpaat pystyyn, että kuvat on puhtaat, eikä aivoista löydy mitään sinne kuulumatonta!

perjantai 14. lokakuuta 2016

Lomalla viimeinkin

Aika kiva fiilis, viikko lomaa edessä!! Melkoisella vauhdilla on syyslukukausi mennyt, kun jotenkin aivan yhtäkkiä onkin tämä loma edessä. Täytynee olla tyytyväinen tilanteeseen. Työ ei sinänsä minua rasita mitenkään kohtuuttomasti. Minulla on ihana, mutkaton kolmas luokka, joka toimii enimmäkseen kuin ihmisen ajatus. Ei tarvitse stressata käytöshäiriöitä eikä kukaan kyseenalaista open ohjeita. Minulla on tällä hetkellä tosi hyvä työrauha tehdä työtäni juuri niin kuin haluan.

Se, mikä minua nyt viimeisen kuukauden aikana on rasittanut, on tämä terveystilanne. Nyt, kun syöpä antaa minulle vähän siimaa, niin kipuilen kaikenlaisten epämääräisten hengitystieoireiden kanssa. Oireilu alkoi kuukausi sitten nuhana ja yskänä, joka meni parissa päivässä ohi. Seuraavalla viikolla alkoi kurkkuun kasaantua hiekkaa ja sitten meni kolmeksi päiväksi ääni aivan kokonaan. Äänen palautumiseen normaaliksi meni viikon verran ja muutaman päivän ehdin sitten olla ihan terve. Sitten heräsin aamulla siihen, että olo oli aivan kamala. En meinannut pysyä pystyssä ja oksetti. Kokonainen päivä meni oksennellessa ja sitten alkoikin taas kasaaantua vanha tuttu hiekka kurkkuun ja nukkuminen meni taas köhimiseksi. Ja sitä on nyt jatkunut viikko. Nyt on nenäontelot niin tukossa, että ahdistuin jopa ostamaan nenäkannun, jolla olen huuhtonut röörejä nyt pari kertaa päivässä. Vähäksi aikaa aina helpottaa, mutta ei tämä ohi ole vieläkään. Outoa eikä ollenkaan tyypillistä minulle. Minähän sairastan vaan isoja sairauksia, syöpää, aivokasvaimia ym.

Työterveyteen olin jo yhteydessä, josko tämä olisi jotain töihin liittyvää oireilua. Viime talvenahan jouduin jo aloittamaan 30 vuotta tauolla olleen astmalääkityksen, enkä ole pystynyt sitäkään lopettamaan. Ärsyttävää sekin! Onneksi pääsen työterveyden päässä vauhdilla eteen päin. Sain lääkärille ajan 24.11.:)

No tämä on nyt tätä, lopetan tämän asian vatvomisen tähän. Nythän on loma! Nautin siitä ensin perheen kanssa kylpylälomalla, sen jälkeen isän ja äidin luo käväisemän ja ensi viikonloppu Turussa tyttären luona. Tosi kiva viikko tulossa! Viemisiksi näin lokakuussa tietysti Roosa-nauhat!