lauantai 10. joulukuuta 2016

Perhe on paras

Thaimaan matka alkaa lähestyä ihan huimaa vauhtia. Viikon päästä jo istutaan koneessa matkalla aurinkoon ja lämpöön. Hui!!! Tänään ollaankin taas pitkästä aikaa koko perhe koolla, kun saimme vanhemmankin tyttären Turusta kotiin. Nyt on aikaa yhdessä miettiä, mitä kaikkea reissuun tarvitaan. Onneksi me naiset olemme aika lailla saman kokoisia ja voidaan käyttää ainakin osittain yhteisiä vaatteita. Säätiedotukset lupaa hyvää, 29-32  lämmintä eli kesävaatteista täyttyy meidän laukut.

Tyttöjen kanssa ollaan tänä syksynä juteltu paljonkin näistä matka-asioista. Heidän ystävänsä ovat ehkä jopa vähän ihmetelleet, että reissaamme edelleenkin koko perhe yhdessä. Toki välillä erikseenkin, kuten tytöt pari viikkoa sitten kahdestaan Gdanskissa, mutta tytöt lähtevät vielä ihan mielellään meidänkin kanssa reissuun. Ei kumpaakaan tarvinnut Thaimaan reissullekaan mitenkään houkutella, ihan yhtä innoissaan ollaan kaikki.

Ei meidän perhe ole varmaankaan yhtään sen sopuisampi kuin mikään mukaan perhe. Meilläkin aika ajoin, välillä useinkin, sanaillaan ja ärsyynnytään toinen toisillemme, mutta sitten kuitenkin, kun ollaan yhtään isompien asioiden äärellä, niin aivan varmasti puhalletaan yhteen hiileen ja puolustetaan toinen toisiamme muuta maailmaa vastaan. Nämä yhteiset reissut jo siitä asti, kun tytöt olivat vielä ihan pieniä ovat olleet omiaan hitsaamaan meitä perheenä yhteen. Reissuilla ollaan kuitenkin niin tiiviisti yhdessä. Kenelläkään ei ole niitä omia ystäviä matkassa, eikä nettikään ole koko aika käytössä. Silloin automaattisesti touhuillaan yhdessä kaikenlaista ja istutaan joka päivä saman ruokapöydän ääressä. Se on meille juhlaa, kun tämä elämä muuten tahtoo olla niin hektistä.

Aina välillä tulee mieleen, että entäs, jos emme olisikaan aikoinaan saaneet lapsia? Entä jos ei olisikaan meidän perhettä, vaan olisimme vain kahdestaan? Pakko sanoa, vaikka mieskin on minulle rakas, että paljon puuttuisi elämästä ilman tyttöjä. Kyllä he ovat niin äärettömän suuri ja ihana osa meidän elämää, että ihan ahdistaa ajatella elämää ilman heitä. Olen niin äärimmäisen kiitollinen omasta perheestäni ja siitä kaikesta rikkaudesta, mitä se minun elämääni tuo.

Siispä tosi hyvillä mielin lähdetään taas perheiltaa viettämään. Tapakset on syöty ja kiva teatteri-ilta odottaa. Hyvä me!



sunnuntai 13. marraskuuta 2016

That's what dads are for

Tämän päivän lehdessä oli isänpäivään liittyen kyselty ihmisiltä, millainen on heidän mielestään hyvä isä.  Ajatuksia oli monenlaisia. Isän pitää olla läsnä lasten arjessa, puuhailla lasten kanssa lapsille tärkeitä juttuja, toimia esimerkkinä, välittää lapsistaan, kuunnella lasten huolia, osallistua lasten harrastuksiin, muutamia mainitakseni. Samalla aukeamalla todettiin, että tutkimusten mukaan suomalaiset tytöt saavat harvakseltaan kehuja isältään, vaikka tytöille erityisesti olisi tosi tärkeää, että isä hyväksyy ja kehuu.

Tähän liittyen minun on ihan pakko todeta, että minun isäni on kyllä sitten poikkeus ja hieno sellainen. Minä olen aina kokenut, että isä arvostaa minua ja minun tekemisiäni ja hän on sen aina sanonut myös ääneen ja sanoo edelleenkin. Olen kokenut olevani hänelle tärkeä ja tekemäni valinnat,  liittyivätpä sitten aikoinaan harrastuksiin, opintoihin, lasten kasvatukseen tai töihin, ovat aina saaneet hänen hyväksyntänsä. Ei ole tullut vieläkään vastaan sellaista tilannetta, että olisin jäänyt huolineni yksin, vaan aina on isältä löytynyt aikaa kuunnella minun murheita, välillä pienempiä ja välillä sitten ihan valtavia, kuten nämä syöpäsotkut. Olen siis tosi onnekas ja kiitollinen, että juuri minun isäni on se poikkeus, joka vahvistaa säännön ja kehuu ja kannustaa tytärtään avoimesti. Minun isäni on se ihan paras isä! Toivon, että itse pystyn olemaan äitinä yhtä välittävä ja kannustava omille tyttärilleni kuin isäni on ollut minulle. 

Vielä kerran onnea kaikille isille! Toivottavasti muillakin isillä oli yhtä hyvää suklaakakkua kuin meillä :) 


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Jännitystä matkassa - taas

Huomenna on sarjassamme erityisen tärkeä ja samalla jännittävä päivä. Toivottavasti yksi ikävä terveysasia saadaan vihdoin ja viimein pakettiin, siis toivottavasti! Tässä blogissa olen keskittynyt niin täysin rintasyöpäjuttuihin, jotka ovat olleet minulle niin musertavia, että muut terveysmurheet ovat jääneet taka-alalle. Ei ole täällä tullut siis kerrottua, että minulta on viisi vuotta sitten leikattu aivokasvain, hyvänlaatuinen meningeooma eli tarkemmin aivokalvokasvain.  Siihen liittyen minulla on ollut viiden vuoden seuranta, joka on tehty magneetilla. Ja huomenna olisi sitten edessä se vihon viimeinen kuvaus.

Ihan sama tilanne on taas kuin rintasyöpäkontrolleissakin. Kuuntelen itseäni ihan ylitarkasti. Mietin pienimpiäkin oireita, väsymystä, huimausta, päänsärkyjä. Voisivatko ne olla oireita uudesta aivokasvaimesta? Tuskin, mutta mietin silti. Ei sille vaan mitään voi.

En tämän rintasyöpätaipaleen aikana ole pelännyt yhtään leikkausta, sytostaatteja enemmänkin. Syy siihen on nimenomaan tuossa aivoleikkauksessa. Rintaleikkaukset ovat olleet niin pientä siihen verrattuna. Silloin pelkäsin niin paljon, että pää meinasi seota aivan tyystin. Se tunne ennen nukutusta, kun mietit, että heräätkö enää ollenkaan vai heräätkö mahdollisesti vihanneksena, se on on jotain niin pelottavaa, että vastaavaa en ole kokenut. Tai no, korkeintaan tyttären sydänleikkausten yhteydessä, mutta siitä onkin jo aikaa vähän enemmän.

Siispä nyt taas peukut ja varpaat pystyyn, että kuvat on puhtaat, eikä aivoista löydy mitään sinne kuulumatonta!

perjantai 14. lokakuuta 2016

Lomalla viimeinkin

Aika kiva fiilis, viikko lomaa edessä!! Melkoisella vauhdilla on syyslukukausi mennyt, kun jotenkin aivan yhtäkkiä onkin tämä loma edessä. Täytynee olla tyytyväinen tilanteeseen. Työ ei sinänsä minua rasita mitenkään kohtuuttomasti. Minulla on ihana, mutkaton kolmas luokka, joka toimii enimmäkseen kuin ihmisen ajatus. Ei tarvitse stressata käytöshäiriöitä eikä kukaan kyseenalaista open ohjeita. Minulla on tällä hetkellä tosi hyvä työrauha tehdä työtäni juuri niin kuin haluan.

Se, mikä minua nyt viimeisen kuukauden aikana on rasittanut, on tämä terveystilanne. Nyt, kun syöpä antaa minulle vähän siimaa, niin kipuilen kaikenlaisten epämääräisten hengitystieoireiden kanssa. Oireilu alkoi kuukausi sitten nuhana ja yskänä, joka meni parissa päivässä ohi. Seuraavalla viikolla alkoi kurkkuun kasaantua hiekkaa ja sitten meni kolmeksi päiväksi ääni aivan kokonaan. Äänen palautumiseen normaaliksi meni viikon verran ja muutaman päivän ehdin sitten olla ihan terve. Sitten heräsin aamulla siihen, että olo oli aivan kamala. En meinannut pysyä pystyssä ja oksetti. Kokonainen päivä meni oksennellessa ja sitten alkoikin taas kasaaantua vanha tuttu hiekka kurkkuun ja nukkuminen meni taas köhimiseksi. Ja sitä on nyt jatkunut viikko. Nyt on nenäontelot niin tukossa, että ahdistuin jopa ostamaan nenäkannun, jolla olen huuhtonut röörejä nyt pari kertaa päivässä. Vähäksi aikaa aina helpottaa, mutta ei tämä ohi ole vieläkään. Outoa eikä ollenkaan tyypillistä minulle. Minähän sairastan vaan isoja sairauksia, syöpää, aivokasvaimia ym.

Työterveyteen olin jo yhteydessä, josko tämä olisi jotain töihin liittyvää oireilua. Viime talvenahan jouduin jo aloittamaan 30 vuotta tauolla olleen astmalääkityksen, enkä ole pystynyt sitäkään lopettamaan. Ärsyttävää sekin! Onneksi pääsen työterveyden päässä vauhdilla eteen päin. Sain lääkärille ajan 24.11.:)

No tämä on nyt tätä, lopetan tämän asian vatvomisen tähän. Nythän on loma! Nautin siitä ensin perheen kanssa kylpylälomalla, sen jälkeen isän ja äidin luo käväisemän ja ensi viikonloppu Turussa tyttären luona. Tosi kiva viikko tulossa! Viemisiksi näin lokakuussa tietysti Roosa-nauhat!




tiistai 11. lokakuuta 2016

Ei leikkauksia

Eilen tein pikakäynnin taas sairaalalle. Aiheena oli mahdollinen tuleva leikkaus. Kesällä, kun sain tulokset rasvapahkuroistani, nuori lääkäri vähän mietti, että pitäisikö ne poistaa ja laittoi lähetteen kirurgille. Olin itse jo valmiiksi miettinyt, että jos leikataan, niin leikataan sitten kaikki vaivat kerralla, ettei enää tarvitsisi nukuttaa. Se kun ei sovi sitten yhtään minulle. Nukkuminen kyllä, mutta herääminen siitä nukutuksesta on aina yhtä kamalaa. Suuta kuivaa ja oksettaa, näen painajaisunia ja olen kaikin puolin ihan zombi. Mutta siis kerran vielä, ajattelin...

Kirurgilla olikin sitten asioihin ihan erilainen käsitys kuin nuorella syöpälääkärillä. Ensinnäkin rasvapahkuroita ei koskaan leikata, jos ne eivät ole tuskaisen kipeitä. Toinen leikkausta mahdollisesti vaativa juttu oli silikonin vaihtaminen. Se kun silloin edellisessä leikkauksessa jäi vähän pieneksi, tilausvirheiden vuoksi. Sekin tuli tyrmättyä kirurgin toimesta. Hänen mielestä leikattu rinta on päin vastoin oikein hyvä, ei kannata pilata hyvää leikkaustulosta. Ainoa, mitä voisi tehdä, olisi terveen rinnan pienentäminen ja sitä en edes harkitse. Vielä kolmas neuvoteltava asia oli kirurgin kanssa, nimittäin tämä laskimoportti. Se vähän kinnaa ja kipuilee välillä. Haluaisin sen pois, jos vain mahdollista. Mutta ei tullut siitäkään leikkauspäätöstä, sen tekee syöpälääkäri, jolle sain soittoajan ensi viikolle. Kysehän on siitä, että ajattelevatko, että syöpäilkimys iskisi minuun vielä ja joutuisin taas sytostaatteja ottamaan. Sitä vartenhan se silloin pari vuotta sitten laitettiin. Minun oikean käden suonet kun on ihan sököt, ei niihin voi enää mitään myrkkyjä laittaa ja leikattu käsi on pois pelistä. Siispä odotellaan ensi viikkoon ja katsotaan, miten käy.

Niin, olenko nyt iloinen vai pettynyt? Ehdottomasti iloinen! En todellakaan valita, vaikka toinen rinta on pienempi tai että siinä on muutama rasvapatti. Ei todellakaan haittaa! Olen ihan hyvä näin, ainakin omasta mielestäni. Eli näillä mennään! :)


lauantai 24. syyskuuta 2016

Valon kaupunki

Onneksi on paljon asioita, joita voi tehdä ilman ääntä. Eilinen saikkupäivä sujui kaupoilla ja kirjastossa kierrellessä, eikä siivoaminenkaan rasittanut ääntä mitenkään. Illan pimetessä lähdimme vielä miehen kanssa ihastelemaan Valon kaupungin hienoja valoteoksia. Olipa kerta kaikkiaan upeaa nähtävää! Harmitti vaan, kun en pystynyt niitä kommentoimaan miehelle, meni  hänen yksinpuheluksi.

Nyt alkaa ääni taas vähän aueta. Josko tämä tästä iloksi muuttuu ja pääsisin töihin maanantaina...










keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Where's my voice?!!!

Niin siinä vain pääsi käymään, että ääneni on tällä hetkellä kadonnut jonnekin. Viime viikolla oli vähän flunssainen olo ja kurkku parina päivänä kipeä, mutta luulin päässeeni helpolla, kun se ei siitä sen kummemmaksi äitynyt. Turha luulo! Pari terveen tuntuista päivää ja tässä ollaan. Päivällä raakuin kuin varis ja nyt ei tule sitten pihahdustakaan. Mitenköhän mahdan selvitä huomisen töissä? Täytynee kokeilla digiopetusta oikein urakalla ja antaa tykin puhua puolestani.

Ehkä kuitenkin nielen ylpeyteni ja marssin rehtorin luo. Äänetön opettaja ei taida olla työkuntoinen, vaan tarvitsee sairausloman. Miten vaikeaa se onkaan myöntää, että en pysty töihin?! Juontanee juurensa pitkistä sairauslomista syöpähoitojen aikana, että mieluiten en olisi koskaan pois töistä. Onneksi tosi harvoin sairastan perusflunssaa tai vatsatautia eli sairauspoissaoloja ei juurikaan ole ollut, jos syöpäsaikkuja ei lasketa. Silloin tällöin kuitenkin tämä opettajien perussairaus, äänen menetys iskee. Ärsyttävää, mutta minkäs teet, ei auta kuin odottaa, että äänihuulet toipuu, eikä siihen oikein ole muuta konstia kuin täysi puhumattomuus. On muuten tosi vaikeaa tällaiselle ihmiselle, jolla on sanottavaa vähän kaikkiin asioihin! :) Saavatpa tytär ja mies kerrankin olla illan ihan rauhassa!

Nyt sitten kaikki kotikonstit käyttöön: hunajateetä, höyryhengitystä, Bafucinia, väkeviä karkkeja ja mykkä ilta sohvalla telkkaria katsoen. Katsotaan, mikä on tilanne huomenna...



torstai 8. syyskuuta 2016

Pientä uudistusta

Muutama viikko sitten oli syöpäblogini nelivuotispäivä. Niin vaan on aika vierähtänyt ja tässä sitä edelleen ollaan! Ei ole saanut syöpä nujerrettua minua vieläkään! Sen kunniaksi päätin vähän fiksata blogin ulkoasua. Pientä piristystä siis tuli, mutta jutut säilyy samoina vanhoina edelleenkin. :) Voi kun voisikin yhtä helposti uudistaa tätä omaa ulkonäköä ja fiksailla rypyt ja höllyvät allit pois! Vaikka kuinka kävisi salilla treenaamassa, niin ikääntyminen valitettavasti näkyy ja pysyy. Niin se vaan on!

En ole tainnut yhtään kuvaa laitella tänne meidän uudesta asuinympäristöstä, mutta sekin asia korjaantuu nyt tässä. Vanha rivari oli kivalla paikalla järven rannalla, mutta niin on tämä kerrostaloasuntokin. Eikä ole maisemissa valittamista! Kovasti hyvin ollaan viihdytty täällä, ei ole minkäänlaista hinkua enää maaseudun rauhaan, muuta kuin mökille.

lauantai 20. elokuuta 2016

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Turvallisesti mökillä! Nyt voi kyllä oikeasti todeta näin,  sillä olipa taas mielenkiintoinen ja vaiherikas päivä! Aamu meni siivoillessa täällä mökillä ja sitten lähdettiin miehen kanssa reissun päälle. Jätin hänet matkan varrelle golf-kentälle pelailemaan isäni, veljeni ja lankomiehen kanssa perinteistä syysmatsia. Minä ajelin äidin luo pitämään hänelle seuraa. Siellä minua kuitenkin odotti vähän surkea ja kipeä äiti. Kasvimaalla oli joku pistänyt häntä käteen ja käsi oli tosi kipeä, turvonnut hurjasti ja siinä oli ikävät kaksi pistokohtaa vierekkäin. Aikani hohhailin, että mitäs nyt. Todennäköiseti ampiaisen pistoja, mutta entäs jos sittenkin olisi käärme päässyt puraisemaan? Eipä siinä auttanut kuin soitella päivystykseen, mistä tuli määräys ajella paikan päälle näyttämään kättä. Siihen sitten tupsahti siskokin, jolla oli onneksi allergialääke ensiavuksi ja hänen autollaan lähdettiin kohti päivystystä.

Ei päästy kuin puoleen väliin, kun puhelimeni soi. Siellä oli kuopukseni. Kun ensimmäiset sanat ovat:  Äiti älä nyt säikähdä... Niin minä olen jo ihan hepulissa. Tytär oli myöskin päivystyksessä, eikä meinannut millään ymmärtää, että minäkin olin jo matkalla sinne, joskin mummun kanssa. Tytär oli töissä ollessaan saanut elämänsä ensimmäisen ampiaisen piston ja siitä oli seurannut raju allerginen reaktio hengenahdistuksen kera. Onni onnettomuudessa oli, että lähistöllä olevassa tapahtumassa oli ensiapuhenkilökuntaa, jotka veivät hänet päivystykseen ambulanssilla.

Siispä minä menin ensiksi äidin kanssa päivystyksen hoitajan puheille. Onneksi siellä diagnoosi oli, että ärhäkät ampiaisenpistot huonolla tuurilla niin lähekkäin aiheuttivat rajumman reaktion myös ei-allergiselle ihmiselle. Hoito-ohje: särkylääkettä ja kortisonia ja tarvittaessa lisää allergialääkettä. Sisko jäi äidin kanssa odottelemaan, kun minä jäin selvittelemään, missä sitten tytär mahtaisi olla. Oli siinä hoitajalla vähän pokassa pitelemistä, kun yhdestä potilaasta oli selvitty, niin aloin tiedustelemaan toista.... Tytär löytyi tarkkailuhuoneesta. Adrenaliinipiikki oli annettu ja kortisoni valui tipan kautta suoneen ja tytär oli jo ihan ok kunnossa. Pois eivät päästäneet, koska kohtaus oli ollut niin raju, tarvittiin neljän tunnin tarkkailu. Niinpä lähdin taas siskon ja äidin matkaan taskussani tyttären työpaikan ja auton avaimet. Työavaimet jätin tyttären työkaverille, että sai paikan lukittua ja itse ajelin tyttären auton äidin luo. Sieltä päästin siskon omien lastensa kuskailuihin ja jäin hoitamaan äitiä. Onneksi turvotus hänen kädessään laski ja tilanne siltä osin rauhottui. Päivän päätteeksi, miesten golf-pelin loputtua ajelimme vielä miehen kanssa tyttären luo päivystykseen ja kun neljä tuntia oli täynnä, saimme täysin sairaalaelämään kyllästyneen tyttären ja epipen-reseptin mukaan. Lääkäriltä tuli määräys kulkea tästä lähtien aina piikki mukana, ettei tämänpäiväinen toistu enää. Samanlaisen reaktion voi aiheuttaa kuulemma joku muukin kuin ampiainen.

Nyt siis vihdoinkin istun tässä saunan puhtaana oheisissa maisemissa ja ei voi kuin huokaista: loppu hyvin, kaikki hyvin!



tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kuoharin paikka!!

Tämä päivä on ollut toooosi pitkä! Olen yrittänyt keksiä kaikenlaista tekemistä, että aika kuluisi. Kävin salilla, hain torilta vadelmia ja pakastin ne, pesin pyykkiä, siivosin, luin, laitoin ruokaa ja sitten kun kello tuli yksi aloin vain odottamaan, että puhelin soisi. Ja toista tuntia sain odottaa ja moneen kertaan tarkistaa, että romupuhelimessani on varmasti äänet päällä. Vasta puoli kolmelta odotettu soitto sitten tuli. Eikä näihin soittoihin ikinä totu, aivan yhtä kamalaa se oli taaskin. Halusin kuulla, mitä lääkärillä on sanottavaa magneetista ja samalla en olisi halunnut vastata ollenkaan. Pelkäsin, että uutiset ovat tällä kertaa huonoja, että syöpäpaholainen on taas tullut kiusakseni. Onnekseni uutiset olivat tälläkin kertaa hyviä. Pahkurat rinnassani ovat vain rasvanegroosia, kuten edellinenkin, eikä mitään syöpään viittaavaa ole. Seuraava kontrolli vuoden päästä!!! Siis oikeasti? Vuoden päästä! Niinköhän pikkuhiljaa voisin ajatella olevani melkein terve?!!!

Nuori syöpälääkäri lupasi vielä neuvotella ylilääkärin ja plastikkakirurgin kanssa, josko noita rasvapahkuroita poistettaisiin ja samalla vaihdettaisiin edellisleikkaukkauksessa laitettu liian pieni silikoni sopivaan. Niistä tulee tietoa sitten joskus ja samalla ehkä voitaisiin myös poistaa laskimokatetri, joka vähän kiristelee tuossa solisluun alla.  Mutta ne on niin pikkujuttuja, että en aio niillä päätäni vaivata ollenkaan. Olen niin tyytyväinen ja onnellinen juuri nyt!

Nyt alan ihan oikeasti valmistautua jouluiseen Thaimaan reissuun. Kyllä, niin vaan ollaan perheen kanssa päätetty, että ensi joulu on se, mistä jo pitkään ollaan puhuttu ja haaveiltu. Silloin löhöillään Thaimaan auringon alla kaksi viikkoa. Lennot on jo ostettu ja hotellikin varattu, minä vaan olen ollut koko aika varovainen ja tarkistellut vakuutuksia, jos sitten en pääsisikään lähtemään. Mutta nyt näyttää oikein hyvältä, ei oikeastaan paremmin voisi asiat olla! Siispä mikäpäs sen parempi tapa juhlistaa ihanaa elämää kuin muutama lasi kylmää kuoharia hellepäivänä! Kippis ja terveydeksi!



maanantai 18. heinäkuuta 2016

Ei mennyt ihan putkeen putkessa

Tänään oli sitten taas vuorossa magneettikuvaus, joka toimenpiteenä on suht vaivaton ja kivuton, siis yleensä. Tämä päivä ei kuitenkaan ollut niin kuin yleensä, vaan magneettikuvauksesta tuli ihan painajainen. Alkupuolisko meni ihan ok. Nyt oli kehitystä tapahtunut viihdepuolella niin paljon, että kuulokkeista kuului radio, sai jopa itse toivoa kanavan. Siispä Novalla mentiin aina kun vain koneiden jyrinältä ylipäätään mitään kuului. Ongelmat alkoivat, kun oli varjoaineen ruiskutuksen vuoro. Ennen kuvausta laitettu kanyyli ei vaan suostunut pelittämään, eikä varjoainetta saatu ruiskutettua kroppaani sitkeistä yrityksistä huolimatta. Siispä ei muuta kuin putkesta ulos ja hervoton kanyylin pumppaus, ei tulosta. Uuden kanyylin pistäminen käteen, kun makasin mahallani laukaisi ihan hervottoman huonon olon ja jouduin nousemaan plintiltä ylös ja viittä vaille oksensin. Siinä vaiheessa hoitsukin meni vähän vakavaksi ja mietittiin yhdessä, mitäs nyt tehdään. Päädyttiin vielä yrittämään vanhan kanyylin kanssa, kun se jostain syystä toimi ihan ok, kun olin selälläni. Teipeillä sidottiin käsi oikeaan asentoon ja taas putkeen.

Varjoaine meni tällä kertaa hienosti kanyylin läpi ja levisi vauhdilla ympäri kehoani ja sitten tulikin seuraava tuska. Aivan älytön tärinä ja kylmä hiki ja tosi tuskainen olo, pyörtyminen oli ihan lähellä. Pakko oli painaa hätänappia viimeisillä voiman rippeillä. Siinä vaiheessa, kun taas vedettiin putkesta ulos ja nostettiin jalkoja ylös, sanoin jo minäkin, että nyt riitti, en pysty enää. Samaa mieltä oli onneksi hoitajakin ja vei minut pukkariin ja otti kanyylin pois. Kuvaaja huuteli vielä sinne perään, että eikö mitenkään voisi vielä sivukuvia edes ottaa. Sitten ehkä ei tarvitsisi tulla uudestaan. Join reippaana tyttönä lasin vettä ja sanoin, että mikäpäs siinä, jos ei kerran kanyylia ja varjoainetta enää tarvita. Siispä vielä kerran putkeen ja viimeinen 10 minuutin rutistus, joka ihme kyllä meni ihan ongelmitta. Tutkimukseen, johon yleensä menee 45 min. meni nyt kaksi tuntia. Luojan kiitos ei ollut kiire mihinkään, eikä mitään muita sovittuja juttuja, töistä puhumattakaan.

Hoitajan kanssa vielä tutkimuksen jälkeen juteltiin ja ihmeteltiin, mitä oikein tapahtui. En ole koskaan reagoinut millään tapaa magneetissa, mitä nyt nenää on välillä kutittanut. Varjoaine ei ole tuntunut kuin pienenä humauksena kehossa. Muuta syytä ei oikein ollut huonoon vointiin, kuin kanyyliongelma. Olen aiemmin ollut hyvinkin herkkä pyörtyilemään aina kun pistetään. Nyt on kuitenkin syöpätaipaleella ollut pakko tottua piikittelyihin, enkä niihin ole enää aikoihin reagoinut mitenkään. Nyt ehkä sitten vain asento kanyylia käännellessä ja uudet pistelyt siinä samalla olivat vaan yksinkertaisesti liikaa. Eikä varmaan asiaa auttanut, että keittosuolaa pumpattiin kehoon siinä samalla melkoisesti. Onneksi uutta magneettia ei tarvitse tehdä. Ihana hoitaja soitti minulle vielä iltapäivällä ja kertoi, että radiologille riitti ne kuvat, mitä oli. Huokaisin helpotuksesta! Uusi kidutus huomenna olisi ollut nyt liikaa. Joka tapauksessa seuraavassa magneetissa hermoilen varmasti melkoisen paljon enemmän kuin yleensä. Sen verran jäi tämän päiväinen surkeus kaihertamaan mieltä.

Nyt taas yritän unohtaa ja palata tähän asiaan ensi viikolla, kun lääkäri soittaa tuloksista. Tänään olen täällä kaupunkikodissa kahdestaan vanhemman tyttären kanssa ja on aika lähteä juhlistamaan hänen 22-vuotissynttäreitään. Kuohuviiniä ja hyvää ravintolaruokaa olisi luvassa. Huomenna sitten taas mökille. Toivotaan, että helteet alkaa siitä!

Ps. Hyvät oli sapuskat Asemaravintolassa!










lauantai 2. heinäkuuta 2016

Ihana, ihana Dubrovnik

Reissu on nyt tehty ja taas vähän lisää maailmaa nähty. Yleensä aika tarkaan ja harkiten mietitään, minne lähdetään ja milloin. Käytetään aikaa hyvien lentojen ja hotellien valintaan. Nyt tilanne oli toinen ja päätökset tehtiin nopeasti ilman sen kummempaa harkintaa. Meillä oli pakkosauma lähteä juhannukseksi reissuun, kun oma mökki oli varattu tyttären ja hänen espanjalaisten vieraittensa käyttöön. Aikaa meidän reissun varaamiseen oli pari viikkoa ja budjetti aika lailla minimalistinen johtuen keväisistä Ranskan reissuista. Ensin laitettiin äkkilähtöhakuvahti päälle ja kuviteltiin, että sieltä löytyy joku ihana tosi halpa valmisreissu jonnekin lämpimään. Ei löytynyt. Sitten vaan plaraamaan halpalentoyhtiöiden lentoja, minne pääsisi halvalla ja sieltähän se sitten yhtäkkiä putkahti, Norwegianin suora, halpa lento Dubrovnikiin. Pikapuhelu miehelle ja lennot oli varattu. Bookingista löytyi vielä kiva ja edullinen huoneisto ihan pilkkahintaan ja niin oli reissu kasassa. Lento+hotelli viikoksi kahdelle yhteensä 900€. Minusta ei ollenkaan paha hinta!

Dubovnik yllätti meidät todella postiivisesti, kun mitään ennakko-odotuksia ei ollut. Nähtävää oli paljon, aurinkoinen sää helli, ruoka oli hyvää, samoin viinit, ihmiset pääsääntöisesti tosi ystävällisiä ja kulkeminen bussilla paikasta toiseen helppoa ja halpaa, kun asuimme pääbussiaseman vieressä, Cruzissa. Vanha kaupunki on upea, erityisesti kaupunkia ympäröivä muuri, josta on aivan huikeat näkymät kaupunkiin ja merelle. Ravintoloissa ruoka on jonkun verran kalliimpaa kuin muualla ja porukkaa on aina paljon liikkeellä. Siksi suosimmekin ravintoloita oman majapaikkamme lähistöllä. Näkemisen ja kokemisen arvoisia, hinnasta huolimatta ovat Vanhan kaupungin Buza-baarit, jotka on rakennettu suoraan muurin alla olevan kallion päälle. Aivan huikeat näkymät merelle!

Retkeilimme paljon lähiseuduilla, kun sattuneista syistä en oikein enää välitä grillata itseäni auringossa. Kävimme ihanalla Korculan saarella, jossa osallistuimme wine tastingiin. Onhan Kroatia kuuluisa myös viinimaana. Samalla tuli tietoa paikallisten viinikulttuurista. Hurjalta tuntui, että lapset opetetaan juomaan viiniä jo alta kouluikäisenä. Yllätys oli myös se, että ihan surutta nämä viini-ihmiset laimentavat viiniä vedellä tai vichyllä ja siihen kai perustuukin ne valtavat määrät, mitä viinkulutus heillä on yhtä ihmistä kohden. Humalahakuista heidän juomisensa ei ole, vaan ihan arkipäiväinen juttu.

Yksi päivä käytettiin Cavtatin pikkukylässä kiertelyyn. Ehkä jos tulemme uudetaan, se voisi olla kiva majoituspaikka. Lentokenttä pari kilometrin päässä, Dubrovnikiin pääsee bussilla tai veneellä, matkaa n. 20 km. Siellä oli myös paljon kivoja ja vähän edullisempia ravintoloita ja hyvä ranta.

Lokrumin saarelle pääsee Vanhan kaupungin satamasta veneellä, matkaan meni n. 10 min. Erikoinen ja hyvin luonnontilassa oleva kohde. Ihanat kalliorannat ja toisaalta sitten kiva uimapaikka Dead sea myös keskellä saarta, hauska sekoitus makeaa ja suolaista vettä. Kävelyreittejä oli paljon, mutta ei sovi ollenkaan huonojalkaisille, sen verran korkeuseroja on, samoin kuin muutenkin Dubrovnikissa kauttaaltaan.

Viimeisenä lomapäivänä hyppäsimme laivaan ja retkeilimme Elafiti-saarille tai kolmelle niistä. Ja tulipa koettua sekin, että rannalle voi mennä golf-kärryllä. Yhdellä saarista oli kunnollinen hiekkaranta, muualla taas pikkukiveä ja pitihän se käydä katsomassa. Sää oli vaan niin helteinen ja matkaa sen verran, että minun voimat hiipui ja hypättiin paluumatkalla kärryn kyytiin. Hauskaa!!!

Kaiken kaikkiaan, ottaen huomioon vähäisen suunnittelun, oikein onnistunut reissu! Voin vilpittömästi suositella ja ehkäpä palaamme sinne itsekin vielä joku päivä. Tai ehkä seuraavalla kerralla lähdemmekin Välimeri-risteilylle. Majapaikkamme edustalla satamassa risteilyaluksia nähtiin monenlaisia ja heräsi itsellekin kiinnostus. Se olisi yksi tapa nähdä useampia kohteita ilman että majoituspaikka vaihtuu.

Tässä vielä muutama kuva reissusta:










lauantai 11. kesäkuuta 2016

Että sellainen tapaus

Viime viikon alkupuoli eli ensimmäinen lomaviikko oli täynnä kidutusta. Ensinnäkin olin vielä tosi väsynyt viikonlopun juhlahumusta ja siihen päälle olin kasannut itselleni paljon kaikenlaista hoidettavaa. Maanantaiaamuna kipaisin heti kaupungille työterveyslääkäriin, missä käytiin läpi astmatilannettani ja erityisesti sitä, että onko se nyt yli kahdenkymmen oireettoman ja lääkkeettömän vuoden jälkeen putkahtanut ihan muuten vain pintaan vai johtuisiko oireilut mahdollisesti koulun sisäilmaongelmista. Koulun tietyssä tilassa kun kevätpuolella sain kolmeen kertaan ahdistuskohtaukset. Seuraillaan tilannetta, sanoi lääkäri. No seuraillaan vaan, sanoin minä ja ilmoitin lopettavani lääkkeet kesäksi. Olen ihan varma, etten niitä tarvitse kuin töissä. Samalla reissulla todettiin, että jäykkäkouristusrokotteeni on uusittu viimeksi 15 vuotta sitten eli ei muuta kuin piikkiä käteen! Vähän kirpaisi!

Ehdin käväistä kirjastoasioilla ja kotona vähän tankkaamassa ja sitten olikin vuorossa seuraava kidutus, hammaslääkäri. Jostain syystä hampaani ovat tässä keväällä lohkeilleet ja kipuilleet poikkeuksellisen paljon ja nyt oli jo toisen hampaan vuoro tulla korjatuksi. Mieluiten toki jättäisin hammaslääkärissä käynnit tekemättä ihan kokonaan, niin paljon sitä inhoan ja pelkään. Olen kuitenkin vuosien varrella todennut, että helpommalla pääsee, kun hoitaa vaan heti ongelmat kuntoon. Niinpä puudutuspiikkiä leukaan ja mukava juttuhetki hammaslääkärin kanssa. Tai no, ehkä enemmänkin kuuntelin puheliasta lääkäriä, oma leuka kun meni tosi nopeasti puuduksiin, eikä puhumisesta tullut mitään. Pääasia toki oli, että en tuntenut porauksia ollenkaan, niin puuduksissa leuka oli. Seuraava aika on niinkin pian kuin lokakuun lopulla, silloin korjataan seuraava hammas...

Tiistai jatkui kidutusten merkeissä. Aamulla oli kontrolli syöpäpolilla. Rinnassani on taas niitä ärsyttäviä pahkuroita useampikin, enkä uskalla luottaa siihen, että ovat rasvapatteja, kuten edellinenkin. Lääkäri tutki rinnan ja arveli, että rasvapateista on kysymys, mutta eihän sitä ikinä voi olla ihan varma, siispä sain lähetteen magneettiin. Oma syöpälääkärinikin alkaa olla jo ihan ymmällään. Totesi mukana olevalle erikoistuvalle nuorelle lääkärille, että tämä on tällainen hankala tapaus. Minä tietysti siihen pahoittelemaan, että olen niin hankala, mutta ei, en minä olekaan, vaan minun rintani, joka ei älyä jo rauhoittua. Siitä olen kyllä täysin samaa mieltä! No, nyt taas sitten odottelen reilun kuukauden magneettiin pääsyä ja sitten kauhusta kankeana lääkärin soittoaikaa. Sellaista tämä minun elämäni on, siihen on vaan ollut pakko tottua, halusi sitten tai ei.

Että kidusjakso oikein huipentui, olin varannut vielä kulmien kestopigmentoinnin tiistai-iltapäivälle. Ja taas sain kuulla olevani erikoinen tapaus. Muiden asiakkaiden kulmat puutuvat kuulemma puudutusvoiteella täysin, mutta minähän en ole siinäkään mikään normi eli tosiaankin kituessa meni taas tunti kulmia tehdessä. Mutta mitäpä sitä ei nainen tekisi kauneutensa vuoksi!

Ja että ei tulisi kenellekään sellainen olo, että minun elämäni on pelkkää kurjuutta, niin loppukevennyksenä ilmoitettakoon, että matkustustaukoni on nyt loppu, lennot Kroatiaan, Dubrovnikiin on varattu juhannusviikolle. Siellä viimeistään lupaan unohtaa kaiken ikävän ja keskittyä aurinkoon ja uusiin ihaniin maisemiin. Ehkäpä sieltä muutama kuva eksyy tänne bloginkin puolelle!

Tässä vielä todistusaineistoa tyttären yo-juhlista. Kyllä, se on totta, onnistuin tekemään tyttärelle kultaisen kakun! Sokerimassapäällyste, elintarvikeliimaa ja elintarvikekultahilettä, sillä se onnistuu, eikä ollut sitten enää neljännen kakun kanssa mitään ongelmia :)

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Väsynyt, mutta onnellinen

Juhlat onnistuneesti ohi! Eilen siis juhlittiin meidän kuopuksen ylioppilaaksi tuloa. Varsinaisessa juhlassa jo olin tippa linssissä. Rehtori puhui todella kauniisti ja viisaasti osoittaen sanansa ensin meille vanhemmille ja sitten nuorille ylioppilaille. Ajatuksena se, miten iso merkitys meillä kaikilla on ollut siinä, että perheessämme on nyt ylioppilas. Liikuttavaa oli nähdä minun kaunis tyttäreni kultakengissään astelemassa lakkia hakemaan. Miten nopeasti aika onkaan vierähtänyt, vastahan hän aloitteli koulutaivaltaan!

Juhlan jälkeen siirryimme sujuvasti tyttären kummien kanssa viereiseen ravintolaan lounaalle, mikä olikin tosi hyvä ratkaisu, koska loppupäivä kului pikkunaposteltavien merkeissä. Useamman kerran aloitin teekupposen, mutta aina se ehti jäähtyä, kun uudet vieraat tulivat ovelle.  Aivan ihana päivä sukulaisten ja ystävien kanssa, mutta pakko myöntää, että iltasella olin kyllä jo aivan poikki. Toista samanlaista päivää ei jaksaisi heti perään. Päivänsankaria ei juhliminen väsyttänyt, vaan intoa puhkuen lähti vielä iltariennoille ystäviensä kanssa ja huipensi juhlapäivänsä hotelliyöpymiseen. Ihana isosisko yllätti ja tarjosi hänelle yön hotellissa ylioppilaslahjaksi. Juhlapäivä oli kuulemma alusta loppuun asti aivan täydellinen. Ja sehän se olikin tarkoitus, että päivästä tulisi hänelle ihana ja ikimuistoinen.

Juhlatunnelmista pakko taas laskeutua arkeen. Syöpäkontrolli odottaa tiistaina, mutta siirrän ajatukset siihen vasta sitten kun on ihan pakko. Nyt kestitään vielä yhdet vieraat!



maanantai 30. toukokuuta 2016

Juhlat tulossa

Viimeistä työviikkoa viedään ja pakko sanoa, että nyt alkaa tämä ope olla kyllä aika lailla lopussa. Onneksi minun luokkani on aivan super ja toimii upeasti vaikka ope ei enää niin skarppina olekaan. Nämä viimeiset päivät nyt ovat mitä ovat: kevätjuhlatreeniä, paikkojen siivousta ja pientä kivaa eri oppiaineisiin liittyen. Ensi viikolla tähän aikaan ollaan jo lomalla! Ihmeesti olenkin jaksanut. Tämä on ensimmäinen kokonainen lukuvuosi töissä ilman sairauspoissaoloja viiteen vuoteen. Tällaisia vuosia lisää, please!

Ennen lomaa on kuitenkin työtouhujen ohella "pikkupuristus" nimeltä tyttären ylioppilasjuhlat. Kutsut on lähetetty, tarjoilut on hyvissä ajoin mietitty ja osa jo leivottukin, päivänsankarin mekko on valmis ja kultaiset kengät ostettu Pariisista asti. Kaikki siis niin valmiina kuin vain tässä vaiheessa voi olla.

Aina näin juhlien alla olen tosi kiitollinen ihanista tyttäristäni. Nytkin nuorimmainen on pääasiassa itse miettinyt tarjoilut ja enimmäkseen ne myös leipoo. Samoin isosisko hoitaa oman osuutensa leipomuksista. Helpottaa tosi paljon, kun jaetaan hommat kolmelle. Eli kun minulta kysytään stressaanko juhlien tarjoiluista, niin voin ihan rehellisesti vastata, että en! No jaa, ehkä ihan vähän. Minun vastuullani on nimittäin täytekakut ja ne ei olekaan ihan tavalliset, vaan kultaiset, kuten päivänsankarin kengät ja isän kravatti :) No, sekin on jo kertaalleen kokeiltu, enköhän onnistu!

Nyt vaan odotellaan rauhassa lauantaita ja toivotaan meidän ihanalle, kauniille tyttärelle parasta mahdollista juhlapäivää ja sitä odotellessa tämä äiti aloittaa pöytäliinojen silittämisen!

Juhlakarkit - kultaisia, totta kai!



sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Ihana kamala äitiys

Taas äitienpäivänä nämä äitiyteen liittyvät asiat ovat varmasti muillakin kuin minulla pinnassa. En osaa edes kuvitella, millaista elämäni olisi, jos en olisi äiti. Suurimmat ilot ja myös suurimmat surut olen kokenut äitiyden kautta. Vanhemman tyttäreni syntymä oli ihana ilon hetki, meidän ensimmäinen lapsi. Siitä valtavasta ilon ja onnen tunteesta mentiinkin sitten suoraan toiseen ääripäähään, sydänleikkaukseen neljän päivän ikäisenä. Jouduin ristiäisten sijaan miettimään mahdollisia hautajaisia. Sitä tuskaa, mitä koin, kun tytär kolmeen kertaan leikattiin, ei voi verrata mihinkään omiin sairauksiin, ei edes syöpädiagnoosiin. Viimeisellä leikkauskerralla, kun tiedossa oli, että seuraavana päivänä tyttäreni sydän pysäytetään, muistan vain huutaneeni hotellihuoneessa sitä järkyttävää tuskaani ulos. Muutakaan en voinut tehdä. Onneksi kaikki sujui hienosti ja tytär on tänä päivänä terve ja fiksu nuori nainen.

Toisen tyttären kohdalla järisyttävin hetki sattui viime joulun alla, kun hän joutui autokolariin. Kolme pitkää tuntia odotimme, että hän palaa tajuihinsa ja monenlaisia ajatuksia ehti kulkea mielessä. Silloinkin oli onneksi enkelit matkassa ja tytär toipui ennalleen ja nyt järjestelemme hänelle ylioppilasjuhlia. Yksi ihana, onnentäyteinen päivä taas tulossa.

Ihania ja ylpeitä äitiyden hetkiä on ollut paljon, mutta välillä on ollut myös niitä hetkiä, jolloin olen miettinyt, olenko ollenkaan hyvä äiti, kelpaanko.  Äitiys kun tarkoittaa myös rajojen asettamista, ei vaan sitä kaikkea kivaa. Ja sehän ei lapsille, nuorista puhumattakaan aina käy. Hyvinkin suorasanaista palautetta on tullut, ovet ovat paukkuneet ja olen saanut ymmärtää olevani kaikkea muuta kuin ihana äiti. Niistäkin on kuitenkin selvitty ja puheväleissä ollaan edelleenkin :) Ja mikä kaikkein ihaninta, tyttäret molemmat lähtevät nykyään kanssani matkoille, teatteriin, kahville. Ehkä en olekaan niin nolo!

Ehkä eniten tätä äidin rakkautta kuvaa kuitenkin se, että jokainen sairaus, mitä tielleni on tullut, on saanut minut ajattelemaan, miten hyvä oli, että tämäkin sairaus tuli minulle, eikä tyttärilleni. Ja se tunne on ihan aito. Minä kyllä kestän ihan mitä vaan, kun lasteni ei tarvitse kestää. Ja kun lapset ovat sairastaneet, olisin paljon mieluummin itse sairastanut heidän puolesta. Onneksi nyt on kummankin lapsen terveystilanne hyvä ja äitikin tässä porskuttelee menemään ihan kelpo tahdilla, eikä tarvitse näitä asioita miettiä.

Summa summarum on ihanaa olla äiti! Hyvää äitienpäivää kaikki muutkin ihanat äidit!





tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kaksi vanhaa varista

Lyonin reissusta ollaan jo melkein toivuttu ja nyt onkin ikävä tilanne matkailun suhteen. Ei ole lentoja varattu mihinkään, ei yhtään reissua näköpiirissä. Outo tilanne! Laskin, että viimeisen vuoden aikana olen tehnyt kuusi matkaa Suomen rajojen ulkopuolelle. Ihan kiitettävä määrä, mutta ei ollenkaan liikaa minulle. Ehkä nyt voisi kuitenkin vähäksi aikaa rajoittaa matkailua mökin ja kodin välille. Kesällä taas sitten jonnekin, vaikka äkkilähdöllä :) 

Lyoniin jäi vanhempi tytär jatkamaan vaihtarielämäänsä  ja meidän elämä jatkuu taas täällä Suomessa. Joskin kuluvat pari viikkoa meitä on täällä uudessa kodissa vain me kaksi vanhusta. Nuorempi tytär kun lähti ystävänsä kanssa juhlistamaan lukion loppumista Thaimaaseen. Nyt on ollut hyvä sauma kuulostella, miltä se elämä ilman yhtäkään lasta pyörimässä ympärillä tuntuu. Pakko sanoa, että vähän outoa on ja hiljaista. Ensinnäkin on ollut pakko taas vähän enemmän itse laittaa ruokaa. Tytär kun hoiteli ruokapuolta tässä keväällä ihan kiitettävästi. Toisaalta kotona ja erityisesti keittiössä on nyt paljon siistimpää, kun ei ole niin montaa kokkia sotkemassa. Miehen kanssa ollaan myös jouduttu miettimään, että miten se elämä kahdestaan oikein sujuu ja kyllähän se sitten loppujen lopuksi sujuu ihan ok näinkin. Mökkeillään, lenkkeillään, käydään ulkona syömässä, teatterissa ja ollaan vaan. Vanhuksethan tarvitsee myös aika paljon lepoa :) 

Vaikka elämä kahdestaankin on ihan mukavaa, niin pieni ikävä on molempia tyttöjä koko aika ja ajatukset käy joka päivä heidän tekemisissään. Onko vanhempi saanut esseensä valmiiksi ja palautettua, onko nuorempi norsusafarilla vaiko Phi Phi-saaria ihmettelemässä. Tiedän, että pärjäävät kyllä, mutta ei se tätä äidin huolta kuitenkaan kokonaan poista.Varmasti helpotuksesta huokaisen, kun saan molemmat tytöt tänne koti-Suomeen ja vielä ihan saman pöydän ääreen. Nuorempi palaa jo reilun viikon päästä ja vanhempikin sitten toukokuun lopulla. Siihen asti sometan molempien kanssa melkeinpä päivittäin. Onneksi netti on olemassa!!

Tässä vielä muutama mukava muisto Lyonista! 






keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Reissussa taas

Kovin on ollut vauhdikasta elämä viimeiset pari viikkoa. Pariisin reissun jälkeen alkoi välittömästi aivan hervoton muuttourakka, jota kesti puolitoista viikkoa. Miten paljon voikaan kertyä tavaraa kahdenkymmenen vuoden aikana. Suurin osa vielä sellaista, mitä ei ole moneen vuoteen edes tarvinnut. Nyt oli pakkosauma käydä kaikki kaapit läpi ja kyllä, roskalavalle meni tosi paljon joutavaa tavaraa. Samalla, kun kävin läpi tavaroita, pakostikin tuli muisteltua kaikenlaista, mitä vanhassa asunnossa on tapahtunut. Tyttöjen lapsuusjuttuja ennen kaikkea. Aika moni on minulta kysynyt, tuntuiko haikealta hyvästellä vanha koti. Pakko tunnustaa, että ei tuntunut! Nyt oli juuri oikea aika vaihtaa maisemia ja kokeilla kaupunkiasumista. Olenkin nauttinut aivan täysillä esim. 7min. bussimatkasta töihin eikä toki voi väheksyä sitäkään etua, että lemppari teehuoneeni on tien toisella puolella :)

Nyt muutto on tehty. Vähän vielä puuttuu verhoja ja taulut odottaa koukkuja,  mutta muuten kaikki on saatu aika hyvälle mallille. Siispä olikin taas aivan hyvä hetki lähteä pääsiäiseksi reissuun. Vanhemman tyttären kevään kotikaupunki Lyon, Ranskassa, on tämän reissun kohteena. Kieltämättä taas hiukan hirvitti lähteä lentämään heti tiistaisen terrori-iskun jäljiltä, mutta niin kuin olen aikaisemminkin todennut, se tapahtuu, mitä on tapahtuakseen, vaikka kotinurkilla. Siispä sysäsin pelon pois ja lähdin innolla reissuun. Ihana olla taas koko perhe pitkästä aikaa kasassa! Joskin juuri tällä hetkellä tytöt ovat isänsä kanssa katsomassa jalkapallo-ottelua täällä Lyonissa. Se on meidän iskälle tosi mieluinen myöhästynyt isänpäivälahja. Minä vietän siis laatuaikaa itseni kanssa ja kerään voimia tuleville nähtävyyskierroksille ja shoppailuille. Seurana on tietenkin ranskalaista hyvää valkkaria! Salute!!! :)


torstai 3. maaliskuuta 2016

Reissu tehty ja maailmaa nähty

Pariisi on nyt sitten nähty ja on aika palata kotikonnuille. Kaiken kaikkiaan aivan ihana reissu! Oli ihana viettää oikein laatuaikaa molempien tyttöjen kanssa. Vanhemman kanssa oltiin viimeksi nähty kaksi kuukautta sitten eli ikävä oli jo molemmin puolin. Nuoremmankin kanssa arki kotona on ollut aivan turhan kiireistä, että olisi ehditty rauhassa olla yhdessä. Molempiin tyttöihin olen onnistunut tartuttamaan tämän matkustusintoni eli hekin kokevat tämän matkailun mukavana tapana viettää aikaa perheen kanssa. Siinä samalla voi jutella itse kunkin kuulumiset rennosti ja rauhassa läpi.

Kiersimme perusturistipaikat tietysti. Louvressa menimme ihan opastetulle kierrokselle ja se olikin järkevä ratkaisu, tuskinpa itse olisi osattu löytää kaikkia tärkeimpiä teoksia parissa tunnissa. Ja kyllä, Mona Lisa on oikeasti tosi pieni, mutta ilman muuta näkemisen arvoinen. Nyt kun ei ollut mikään turistiaika, pääsimme katsomaan teosta ihan läheltä. Eiffel-tornin juurella käytiin, mutta ei menty ylös asti. Tuuli oli niin purevan kylmä, että arviolta parin tunnin jonotus hissiin ei houkutellut meitä. Ihan hienoa oli katsella alhaaltakin ja vielä valoshowta katseltiin sillalta illan hämyssä.

Champs Elyseetä käveltiin riemukaarelle ja Notre Dame käveltiin aika vauhdilla läpi. Kirkot ei oikein ole minun juttu, mutta tulipahan käytyä sielläkin. Lisäksi ranskalainen opetuttavani kävelytti meitä kaupungilla paikallisten tapaan tutustuttaen meidät juutalaiskortteileihin ja salaisiin puutarhoihin. Hienoa oli sekin ja erityisen hienoa oli kuulla paikallisen henkilön mietteitä omista kotikonnuista.

Nähtävyydet on aina paikallaan sopivassa suhteessa, mutta melkeinpä tärkein juttu kuitenkin reissuilla, yhdessäolon lisäksi, on minulle syöminen ja juominen. Nytkin joka päivä syötiin ihanissa paikoissa ja käytiin vielä kahvilla tai kaakaolla myöskin hyvin valituissa paikoissa. Oikein oli onnistuneita tälläkin reissulla ruokapaikat. Kuvia tuossa alempana.

Nuoremmalta tyttäreltä jos kysyy, mikä oli parasta, niin veikkaisin, että hän vastaisi shoppailu. Monenlaisia kauppoja on Pariisi pullollaan eli shoppailijan paratiisi ehdottomasti. Siispä yllättäen löytyi AIVAN ihanat kengät neitokaiselle kevään yo-juhliin, eikä varmaankaan ole kenelläkään muulla samanlaisia!

Asuimme nyt ensimmäistä kertaa airbnb:n kautta vuokratussa pariisilaisasunnossa. Vähän jännitin, millainen murju asunto on, mutta aivan turhaan. Todella herttainen rouva tuli päästämään meidät sisälle ja opasti asunnon tavoille. Kyseli vielä reissun aikanakin, että varmasti on meillä kaikki hyvin. Ja mikäs meillä oli ollessa, mukava kaksio, aivan normi pariisilaisessa vanhassa kerrostalossa. Turisteista ei niillä nurkilla ollut tietoakaan (meidän lisäksi). Leipomo naapurissa ja metroasema parin sadan metrin päässä. Jotenkin tuntui aidommalta Pariisilta, kun emme asuneetkaan hotellissa. Taidanpa kokeilla tätä majoitusta muissakin kaupungeissa!

Nyt sitten vaan ajatukset tulevaan muuttoon ja sen jälkeen taas reissupuuhiin. Lyon kutsuu meitä pääsiäisenä! :)



Ohessa vielä vähän kuvakavalkaadia Pariisista....







keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Valmistautumista Pariisiin

Terveisiä sairauslomalta! Jälleen kerran! Ei kannata huolestua, ei ole syöpäoireita, vaan astma taas heittäytyi ikäväksi viime viikolla ja työterveyslääkäri määräsi muutaman päivän koulukiellon. Tarkoittaa sitä, että oireilen erityisesti yhdessä tilassa meidän koululla ja nyt katsotaan, josko oireet helpottaisi, kun olen kokonaan pois vähän aikaa. Huomiseksi raahaudun kyllä töihin, mutta sitten onkin pitkä vapaa. Perjantaina olen palkattomalla virkavapaalla, kun lennetään Pariisiin tyttären kanssa ja sitten alkaa viikon hiihtoloma.

Nyt pitäisi alkaa siis kuumeisesti pakata, mutta vaikea päättää mitä varten pakkaisin. Pariisiako vaiko muuttoa varten. Laatikkoja alkaa olla nurkissa ihan kiitettävästi. Vanhat sohvat on myyty, istumme parvekkeen lepotuoleilla. Samoin ruokapöytä myytiin, sen virkaa toimittaa nyt tyttären työpöytä, tuoleina kaksi jakkaraa. Sänky lähti maanantaina ja nyt nukutaan ilmapatjalla. Onneksi pesukoneen ostaja hakee sen vasta viikonloppuna, niin saadaan viimeiset pyykit ennen reissua vielä pestyä. Täällä on siis ns. hallittu kaaos, mutta ensi viikolla tähän aikaan uusi asunto on jo meidän käytössä. Jee!!!  Nyt yritän siis vaan hillitä itseäni ja muistaa, että aikaa on vielä paljon. Tämä vanha asunto luovutetaan uudelle omistajalle vasta 15.3. eli ei mitään kiirettä. Mutta minkä sitä ihminen luonteelleen voi, minä nyt olen tälläinen heti-mulle-kaikki-tänne-tyyppi ( kuvailee rakas mieheni). Joka tapauksessa matkalaukku on nyt levitetty ja siihen yritän keskittyä. Pariisissa on reilu 10 astetta lämmintä ja sen mukaan vaatteita pitäisi pakkailla.

Meidän ikioma matkaopas eli vanhempi tyttäreni Lyonissa on tämän viikon lomalla omista opinnoistaan Ranskassa ja on tehnyt meille hienot matkasuunnitelmat. Kaikki Pariisin tärkeät nähtävyydet pitäisi tulla koluttua, jos pysytään suunnitelmissa. Lauantain kohdalla on mielenkiintoinen kysymysmerkki. Meidät on kutsuttu ranskalaiseen kotiin, ranskalaisen opettajakollegani vanhempien luo. Mielenkiinnolla odotan, millaista siellä on ja onnistuuko ranskan puhuminen meikäläisen kansalaisopistopohjalla yhtään :) Tod.näk. ei...

Onneksi minulla on hyvä pakkausapu. Ystävän koira tuli meille hoitoon täksi päiväksi. :) Huomenna siis Helsinkiin ja perjantaina Paris, here I come!





perjantai 12. helmikuuta 2016

Monenlaista jännitystä

Ei ole minun elämäni tylsää tällä hetkellä, ei todellakaan. Jännitin magneetin tuloksia  ihan kamalasti, kuten jo aiemmin kirjoitin. Onneksi sain hyviä uutisia siltä saralta. Alkuvuodesta alkoi puolestaan vanha ystäväni astma oireilemaan ja sitä onkin nyt sitten myöskin tutkittu kunnolla. En itse aluksi ajatellut mitään sen kummempaa kuin, että astmalääkkeet taas vaan kehiin ja se siitä. Mutta eihän se niin mennyt, vaan lääkäri toki haluaa tietää, miksi niin monen oireettoman vuoden jälkeen taas oireilen. Oliko syy uuteen oireiluun vain kovat pakkaset vaiko mahdollisesti yksi koulun tiloista, jossa juuri oireilun alla jouduin istumaan neljän tunnin koulutuksen? Ehkäpä jompi kumpi näistä tai sitten totta kai tähänkin piti vetää myös syöpäkortti kehiin, että saivat minut taas ihan hermoraunioksi. Entäpä, jos oireilenkin keuhkoihin levinneen syövän vuoksi? No, sehän tarkoitti keuhkoröntgeniä ja radiologin tarkkaa kuvien tutkimista. Mutta, eipä vaan löytynyt huomautettavaa sieltäkään, ihan olivat puhtaat keuhkot. Siispä syyksi jäi tod.näk. pakkasen laukaisema astmaoireilu ja lääkitys toistaiseksi.

No, eihän tässä tokikaan ollut vielä tarpeeksi. Viime lauantaina iski vasempaan pohkeeseen armoton kipu, jota aluksi lääkitsin Buranalla ja Panadolilla. Kipu ei vaan hellittänyt, joten soitin päivystykseen maanantaina, pienenä pelkona laskimotukos. Ei varmaankaan ole sitä, sanottiin, odota vaan keskiviikkoon (astmakontrolli tk:ssa), mutta silloin on näytettävä lääkärille.  Ja minähän odotin ja kipuilin ja valvoin ja murehdin ja pelkäsin, että piloille menee kaikki kevään reissut. Se siitä Pariisista tai Lyonista. Marevanin kanssa ei lähdetä reissuun. Keskiviikkona lääkäri tutki edelleen kipuilevan jalan ja totesi, että ei varmaankaan ole tukos, mutta ihan varma ei voi olla. Siispä labraan ja verikokeeseen, jolla voidaan todeta, onko jossain päin kroppaa tukos vaiko ei. Ja tänään taas hermoilin ja odotin lääkärin soittoa toivoen parasta ja peläten pahinta. Senhän minä jo osaan tosi hyvin. Ja en millään meinannut uskoa, kun lääkäri sitten soitti ja sanoi, että tervemenoa Pariisiin, ei ole tukoksia minun kropassa. Helpotuksen huokaus oli melkoisen syvä!!!! Ei haittaa, vaikka jalka edelleen vähän kipuilee ja kramppailee. Nyt kestän sen, kun voin luottaa, että se menee ohi, eikä ole mitään vakavaa.

Nämä ovat niitä ei-niin-kivoja-sairausjännityksia, mutta tähän talveen on liittynyt myös muuta ihan kivaa jännitettävää. Meidän asunto on nyt nimittäin vihdoin ja viimein myyty!!! Me siis muutetaan kaupunkiin!!!! Vuokra-asunto saadaan maaliskuun alusta ja pari viikkoa on aikaa tehdä muuttoa vuokra-asuntoon ja tyhjätä tätä vanhaa. Tuntuu tosi mukavalta, ihana saada tällainen elämän muutos juuri nyt! Ehkäpä juuri nämä asuntoasiat ovat auttaneet minua unohtamaan edes hetkittäin kaiken sairaushuolen, kun on ollut pakko miettiä ensin ihan tarjousasioita, hyväksytäänkö, tehdäänkö vastatarjous. Sitten kun tarjous oli molemmin puolin hyväksytty vihdoin ja viimein, oltiinkin siinä tilanteessa, että meidän pitäisi muuttaa nopeasti pois, mutta mihin? Ei oltu uskallettu oikein katsella yhtään mitään, kun ajateltiin, ettei tästäkään kaupasta tule mitään. Vähän tuli siinä kiire, mutta taas tuli todistettua isäni viisas ajatus "asioilla on tapana järjestyä". Niin kävi meillekin ja vuokra-asunto löytyi ja hyvä sellainen.

Siispä tosi hyvillä mielin ja kohtuullisen terveenä aloittelen pian elämää toisella puolella kaupunkia. Ennen sitä valloitetaan toki vielä Pariisi! :) Tähän risukasaan paistaa siis aurinko juuri nyt aika kivasti!

Ps. Kaikki tutut tietävät, että inhoan vihreää väriä ja siitä huolimatta muuttotyhjennyksen yhteydessä löytyi tällainen aarre.... Saa ostaa, kuka haluaa :)






tiistai 2. helmikuuta 2016

Tuloksia

Taas yksi jännityksen täyteinen päivä ohi. Jo eilen illalla aloin olla ihan hermoraunio. Mies ja tytär saivat olla kohteena, kun äksyilin ja ärhentelin pahaa oloani heille. Nukumaanmeno olikin sitten jo ihan mahdoton paikka. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa eikä rauhoittumisesta voinut haaveillakaan. Siispä tein sen, mitä aina viimeiseen asti yritän välttää, menin purkille ja otin murusen rauhoittavaa lääkettä. Niin, tiedän kyllä, että ne koukuttavat ja uni on parempaa ilman lääkettä. Mutta ihan lääkäri on minulle sanonut, että parempi ottaa se murunen lääkettä silloin tällöin kuin valvoa koko yö. Ja ilman sitä yhtä neljäsosaa pilleristä en tosiaankaan olisi varmaan juurikaan nukkunut. Ja lupaan ja vannon, että seuraavaa kertaa ei tule ihan lähiaikoina!

Ai että, mitäkö hermoilin? No ihan vaan sitä, että olenko taas syöpäsairas vai en. Ihan sellainen pikkujuttu!!! Tai siis ei ollenkaan mikään pikkujuttu, vaan oikeasti niin iso, etten osaa sitä edes sanoin kuvailla. Pelkäsin taas kerran, että tulee lähtö leikkauspöydälle ja mahdollisesti taas hoitohin. Ja ne ei ole mitään pikkujuttuja. Vielä tämä päivä piti kärvistellä töissä ja niinhän siinä kävi, että lääkäri soitti magneetin tuloksista vasta kun seisoin bussipysäkillä kotiin lähdössä. Sepä olikin rauhallinen ja yksityinen paikka jutella syöpäsairaudesta.... Mutta asiaan... taas menin pessimisti ei pety-asenteella ja odotin huonoja uutisia, mutta ihanuuksien ihanuus, uutiset olivatkin hyviä. Rinnassani oleva patti on rasvanegroosi ja ihan vaaraton eli ei tarvitse leikata!!!! Jeee!!!! Bussimatkan kotiin myhäilinkin sitten itsekseni siihen mallin,että kanssamatkustajat varmasti pitivät minua ihan hölmönä. Mutta sepä ei minua haittaa. Taas mennään elämää eteen päin satanen lasissa!


maanantai 25. tammikuuta 2016

Magneetissa

Enpäs taas muistanutkaan, miten pitkä ja tuskallinen kokemus rinnan magneettikuvaus on. 40 minuuttia mahallaan sullottuna tiukkaan putkeen aiheuttaa ainakin minussa ihan klaustrofobisia oireita. Ihan meinasi paniikki iskeä jo heti ensi metreillä, hyvä etten ahdistunut painamaan heti hätänappulaa. Onneksi sain itseni kasaan ja rauhoitettua.

Siinä olikin miettimistä, mitä oikein voi tehdä 40 minuuttia tai paremminkin, kun mitään ei voi tehdä, miten saisi ajan parhaiten kulumaan. Nukkuminen kun ei tule kuuloonkaan, sen verran kova meteli on koko kuvauksen ajan. Ykkösviihdyke tällä kertaa oli laskea sataan ranskaksi. Se on vielä sen verran työlästä, että siihen kului mukavasti aikaa. Sitten sama saksaksi, sujui paljon nopeammin. Englantia ja ruotsia en viitsinyt edes yrittää. Olisi mennyt aivan liian nopeasti. Sen jälkeen aloin systemaattisesti miettiä tulevaa muuttoa ja siihen liittyviä muistettavia asioita, uusia sisustusjuttuja ja raha-asioita. Edelleenkin hervoton kolina korvissa jatkui, eikä vieläkään loppua näkynyt. Pakko oli loppuaika käyttää työasioiden miettimiseen. Ja niitähän riittää!!

Loppupuolella alkoi paikat puutua ikävästi ja kaiken lisäksi nenää kutitti. Mietin mielessäni, että tosi noloa olisi painaa hätänappulaa ja selittää hoitajalle, että nenää kutittaa.... Siispä reippaana tyttönä sinnittelin, enkä painanut. Jälkeen päin kysyin kyllä hoitajalta, että mitä tapahtuu, jos painaa nappia. Joutuuko kuvauksen aloittamaan alusta? Ei kuulemma joudu, keskeytetään vaan hetkeksi ja hoitaja voi käydä vaikka rapsuttamassa nenää, jos on tarve :)

Kuvaus siis ohi ja loppujen lopuksi se kaikkein tuskaisin juttu edessä, tulosten kuuleminen ensi viikolla. Taas se kiduttava hetki, kun lääkäri soittaa. Toisaalta haluaisi heti tietää, mikä on tilanne, tuleeko uutta leikkausta, mutta toisaalta haluaisi jättää kokonaan vastaamatta, leikkiä, että kaikki on hyvin niin kauan kuin kukaan ei toisin sano. Ehkä kuitenkin vastaan ja otan jälleen kerran vastaan sen, mitä minulle on tarkoitettu, vaikka se ei miellyttävää olisikaan. Pitäkäähän peukut ja varpaat pystyssä, että uutiset olisi kuitenkin niitä hyviä!

tiistai 12. tammikuuta 2016

Että sellainen tapaus

Kontrollissa on sitten käyty ja niinhän siinä kävi, ettei taaskaan tullut puhtaita papereita. Leikatussa rinnassa on taas epäilyttävä pahkura. Pieni kylläkin ja pehmeä, toisin kuin edeltäjänsä. Voihan se olla rasvapatti, lohdutti lääkäri minua, mutta enpä taida uskoa. Ei minun pahkurat koskaan ennenkään ole olleet rasvapahkuroita, vaan ihan sitä itseänsä, syöpää. Siihen valmistaudun nytkin.

Nyt vaan kuljen päivät pitkät kännykkä kädessä ja odotan kutsua magneettiin. Minulle kun on turha mitään mammografiaa tehdä ja ohutneulanäytteeseenkin pahkura on liian pieni. Siispä magneettiin ja jos yhtään on epäilyttäviä löydöksiä, kirurgin puheille ja leikkauspöydälle. Niin se menee.

Yritän tässä kovasti miettiä, että miltä nyt tuntuu. Mikähän olisi oikea sana kuvaamaan tätä tunnetta? Katkera? Kyyninen? Kyllästynyt? Ärsyyntynyt? Jotain näitä kaikkia, mutta pelätä en enää osaa, enkä edes itkeä. Aina, kun kuvittelen, että elämä on vähänkin mallillaan, niin sitten vedetään matto jalkojen alta. Tämä on koettu jo niin moneen kertaan, että ei se minua enää polvilleen saa. Tällä kertaa syöpä saa kuitenkin mennä minun ehdoillani. En aio luopua kummastakaan kevään reissusta. Leikkaus jos on tullakseen, saa sopia niiden väliin tai pääsiäisen jälkeen. Tarvitsen elämääni jotain kivaa odotettavaa kaiken tämän ei-niin-kivan-sairaus-*:n oheen. Ei tätä muuten jaksa.

Siispä odottelen magneettia ja sitten lääkärin soittoa kuvaustuloksista ja sitten joko kiljun riemusta tai sitten en.... Siihen asti aion edelleen yrittää nauttia elämästä ja juoda vaikkapa kaakaota kermavaahdolla!  Oli muuten hyvää!


lauantai 9. tammikuuta 2016

Kontrollin hermoilua

Maanantaina se sitten taas on, kontrollikäynti sairaalalla. Olen syksyn saanut elää ihan tavallista terveen ihmisen elämää, mutta nyt olen taas sairas. Tai siis pakko myöntää, että minulla on tämä viheliäinen sairaus jollain muotoa osana elämääni aina. Soittelin alkuviikosta sairaalalle ja kyselin käyntiaikaa, se olisi ollut vasta joskus helmikuun lopulla. Sihteeri ehdotti kuitenkin, että josko tulisinkin jo ensi maanantaina, oli juuri tullut peruutus. Sehän sopi minulle enemmän kuin hyvin. Mitä nyt vähän koulussa jouduin säätämään sijaiskuvioita. Joka tapauksessa nämä kontrollikäynnit on minulle ihan valtavan raskaita ja jännitän niitä aina tosi paljon. Ei yhtään auta, vaikka olisi saman käynyt läpi jo moneen kertaan, ei tähän totu. Siksi tällainen äkkiaika on tosi hyvä juttu. Hermoilen vaan tämän viikonlopun.

Taas olen tutkinut itse rintoja ja yrittänyt miettiä, onkohan joku niistä möhkyröistä, mitä leikatulla puolella on, syöpämöhkyrä. Aivan mahdoton sanoa. Siellä kun on arpikudosta ja silikonin reunaa ym. joka ei sinne muutenkaan kuuluisi. Siispä taas on pakko psyykata itsensä molempiin vaihtoehtoihin, jotka ovat ihan yhtä mahdollisia.  Vaihtoehto 1: kaikki on kunnossa ja elämä jatkuu terveen tapaan. Vaihtoehto 2: jotain epäilyttävää löytyy ja kierros alkaa taas alusta. Ei liene vaikea arvata, kumpaa toivoisin! Siitä huolimatta varaudun siihen toiseenkin. Minun syövälle kun on tyypillistä uusiutumat rinnassa, niin se vaan on.

Joka tapauksessa tiedossa on magneettikuvaus, että nähdään, ettei levinneisyyttä ole. Eli ei se hermoilu sitten kuitenkaan lopu missään tapauksessa vielä maanantaina. Nyt vaan peukut pystyyn, että kaikki on ok ja syöpä antaa minun jatkaa elämääni rauhassa ainakin näennäisen terveenä!

Nyt pakkailen laukun kuntoon ja lähden ajelemaan mökille. Josko siellä unohtaisin kaiken hermoilun edes vähäksi aikaa!


lauantai 2. tammikuuta 2016

Hyvää uutta vuotta 2016

 Uusi vuosi on korkattu ja on aika kurkistaa kulunutta vuotta ja sitten siirtyä miettimään tulevaa. Viime vuosi piti sisällään terveyshuolia, mutta samalla myös paljon kaikkea kivaa. Tein monta ihanaa reissua, mikä olikin ehdottomasti tavoitteeni. Olen ollut tolkuttoman väsynyt Herceptin-hoitojen vuoksi keväällä, mutta syksyllä palasin täysipäiväisesti töihin ja olen ollut kokonaisen lukukauden töissä ilman yhtäkään sairauspäivää. Aika monta vuotta on mennytkin sairastelujen merkeissä. Olen niin iloinen, että olen jaksanut näinkin hyvin.

Kuntoilu jäi viime vuonna vähiin, mutta ei ihan täysin unohduksiin sekään. Syksyn aikana sain sentään pudotettua 5 ylimääräistä kiloa vatsamakkaroista. Pieni ruokaremontti tuli tehtyä syksyllä. Vaaleat leivät ja pullat jäivät ruokalistalta ja nyt on vatsakin paljon paremmassa kunnossa.

Perhe-elämä jatkui entiseen tapaan. Luopumisen tuskaahan tämä äitinä oleminen nyt on, kun on pakko tunnustaa, etteivät lapset enää tarvitse minua entiseen tapaan, vaan pärjäävät jo aika hyvin ilmankin. Mies sentään tarvitsee minua edes välillä silittämään paitansa, jos ei muuta :) 

Summa summarum, viime vuosi oli itse asiassa ihan hyvä näin jälkikäteen ajateltuna, mutta voisiko vuosi 2016 olla vielä parempi? Ainakin aion tosissani yrittää opiskella ranskaa. Edessä on kaksi kivaa matkaa, toinen Pariisiin hiihtolomalla ja toinen Lyoniin pääsiäisenä. Tytär on koko kevään Lyonissa ja olisi kiva, jos minäkin osaisin edes ruokani tilata ranskaksi. Yritän myös käydä ahkerasti salilla ja saada kuntoa paremmaksi. Kädet ristissä toivon, että tämä koko vuosi olisi minulle terve vuosi. Ei yhtään leikkausta eikä muutakaan hoitotoimenpiteitä. Kontrollit toki jatkuu, sillehän ei voi mitään.

Samoin toivon kaikille läheisilleni tervettä ja kokemusrikasta vuotta. Olkoon vuosi 2016 parempi kuin edeltäjänsä!