Oma koti kullan kallis tai sitten ei

Alkuvikko sujui kuntoilun merkeissä Tahkolla. Tarkoitus oli hiihtää, mutta sääolosuhteet pakottivat muuttamaan suunnitelmia. Niinpä kävelin, kävin kuntosalilla ja keilasin, kun taivaalta tuli vettä ja räntää. Kiva reissu joka tapauksessa.

Mies jäi vielä Tahkolle, mutta minä jouduin tulemaan tänään jo töihin. Täällä odottikin sitten asunnon puunausurakka. Asuntomme annettiin viime viikolla välittäjälle myyntiin ja huomenna tulee ammattikuvaaja ottamaan esittelykuvat. Asunto pitäisi nyt sitten saada "steriiliin" kuntoon huomiseksi. Kaikki henkilökohtaiset tavarat pois näkyviltä ja niitähän riittää... Teen tämän siivousurakan kyllä ihan mielelläni, jos se vaan yhtään edesauttaisi, että kaupat syntyisivät nopeasti ja pääsisimme etsimään uutta kotia.

Joku saattaa miettiä, että kaiken tämän sairausrumban keskellä ei ole mitään järkeä alkaa vielä raskaaseen asunnonvaihtoprojektiin. Ei kai siinä järkeä olekaan, pakko myöntää. Toki meidän tilanne on sellainen, että vanhempi tytär on jo lentänyt pesästä ja nuorempikin on jo lukiossa. Meitä ei pidättele enää mikään täällä kaupunkilähiössä, 10 km päässä keskustasta. Kenenkään työt tai koulut ei ole enää täällä. Yksi iso syy muuttointoon on kuitenkin myös minun korvien välissä. Eihän toki ole tämän asunnon syy, että minä olen sairastanut niin paljon, mutta valitettavasti viimeinen kymmenen vuotta tässä asunnossa on auttamatta ollut yhtä sairastamista. Nämä seinät kerta kaikkiaan kaatuvat minun päälleni ja ahdistavat minua. Niin monet itkut olen täällä itkenyt ja melkein jo hautajaisetkin suunnitellut. Ne ovat niin ahdistavia muistoja, että kaikki iloiset ja hyvät muistot, joita on myöskin paljon, hautautuvat sinne alle. Tuntuu siltä, että minun on pakko päästä täältä pois, muuten ei voi terve elämä alkaa, muuten tämä tauti ei jätä minua rauhaan. Eihän se toki niin ole, mutta se tunne on vaan niin vahva, että tämä on nyt tehtävä. Onnistuu sitten tai ei, sen näkee tässä kevään kuluessa. Onneksi muukin perhe on pikkuhiljaa kallistunut muuton kannalle, ettei tämä nyt sentään ole vain minun jääräpäisyyttäni. En toki väkisin perheeltäni ole kotia viemässä.

Mielenkiintoista oli huomata, että yksi toinenkin rintasyöpäblogisti oli kirjoittanut tästä aiheesta ja melkeinpä täsmälleen minun ajatuksiani. En ole siis ainoa rintasyöpäpotilas, jolle koti ei olekaan enää koti, vaan melkeinpä vankila.

Siinäpä taas oli paatosta kerrassaan ja sitten vessan pesuun....

Mukavaa pääsiäistä!!